Ikävä kyllä täytyy myös tunnustaa, että olen tyytyväinen, että hän on normaalipainon alarajoilla. Minä voin kokemuksesta sanoa, että on ihan kamalaa olla lihava lapsi ja nuori. Juu, lapset on kamalia toisilleen, mutta sitten oma lukunsa hyvää (ehkä) tarkoittavat aikuiset. Pahin oli, kun isäni oli juuri kuollut ja olin hautausmaalla isän haudalle menossa, kun yksi mies otti asiakseen tulla sanomaan, että olisin kaunis, jos olisin laiha. Minun murkkuikäisessä mielessä se yhdistyi sairaalla tavalla isääni, niin, että alitajuntani muodosti yhtälön: Isäni ei olisi kuollut, jos minä olisin laiha = kaunis.
En ääneen itseäni solvaa. Mitä nyt joskus lipsahtaa. Ja tytärtänikin kehun enemmän kuin moitin. Mutta lapset ovat tarkkaavaisia ja he näkevät senkin mitä me emme itse näe tai koetamme kovasti piilottaa. Meistähän he ottavat itselleen ihmisen mallin.
Äitini epäili, että tyttäreni olisi lihomassa ja kohta hän alkoi minunkin silmissäni näyttää pullukalta. Kun neuvolassa todettiin, että paino menee normaalin alarajoilla, piti heti soittaa äidille, ettei se ole lihonut.
Ihan sairasta! Minä olen sairas ja minun suhteeni ruokaan ja painoon on sairas! Ainoa asia mikä erottaa minut anorekstikosta tai bulimikosta, että minä en kykene lopettamaan syömistä sen sijaan että rajoittaisin sitä ja minä en oksenna.
Tuo ajatus, ettei kukaan rakasta, koska on lihava, on myös tuttu ja syvimmälle juurtunut. Sen kanssa kamppailen varmasti kuolemaani asti.
Kaikelta tältä haluan tyttäreni säästää, mutta pelkään, että minä siirrän tämän häneen tavalla tai toisella. Äidiltä minäkin olen huonommuuden tunteeni ja surkean itsetuntoni perinyt. Hän on perinyt sen omilta vanhemmiltaan. Minä niin kovasti haluan pistää stopin tälle sukurasitteelle.
Kun minä sain itsestäni pois puolet ylipainostani tunsin oloni paremmaksi ja olin virkeämpi henkisesti kuin fyysisestikin. En muista kokeneeni tällaisia masennuksen alhoja kuin nyt koen (ja olen aina kokenut ollessani lihavimmillani), vaikka oli vaikeitakin aikoja itseni ja muiden kanssa.
Olenkin miettinyt ja mietin silloinkin, että johtuuko se siitä, että veri pääsee paremmin aivoihin, kun läski ei paina. Vai onko sitä oikeasti vain paljon vahvempi ja onnellisempi, koska on laihempi = kauniimpi?
Eihän laihuus ja kauneus elämän kolhuilta suojaa. Ihan typerää ajatella, että elämä olisi siltä osin helpompaa laihoilla. Mutta onko se sitä, että laihempana veri kiertää paremmin (en nyt muuta keksi, kun en tajua lääketieteestä hönkäsen pöläystäkään). Vai onko se sitä, että tuntee vain olonsa paremmaksi, kun kerrankin jossain onnistuu? Vai onko se aika, kun on kullannut muistot?
Minä muistan sen ajan, että pidin itsestäni himpun verran enemmän.
Minun muistissa oli, että minulla olisi ollut vientiäkin, vaikka olin ylipainoinen silloinkin. Olin parisuhteessa, joten en ollut niiden viejien vietävissä, mutta olisi ollut tarjolla pari enemmän kuin normaalisti olisi ollut. ;)
Mutta toisaalta.. Elämässäni on ollut kaksi suurta rakkautta: lapseni isä ja häntä edeltävä tyttöystäväni ja kummankin kanssa olen aloittanut suhteen minun ollessa lihavimmillani. He ovat minua rakastaneet sellaisenaan ja minä en kyennyt ottamaan sitä vastaan.
Omistan tämän Kappaleeni itselleni:
I treated you unkindly, darling, can't you see
There's no one more important to me, darling, darling, can't you just see through me?
We're alone now and I'm singing this song to you"
"Cause I can't make you love me, darling
If you don't
You can't make your heart feel Something it won't
Oh, here in the dark
In these final hours
I will lay down my heart
If you feel the power, but you won't
Oh, you don't"
