30.4.1947 - 27.7.2017

Reikä sydänläpässä vei lopulta äidin voimat. Hän lähti yksi päivä rutiinimittauksiin terveyskeskukseen ja joutuikin osastolle, missä olo venyi viikoksi pariksi. Ei hän sittenkään kotiin päässyt, vaan hänet passitettiin Oyssiin missä osastohoito venyi viikoksi ainakin siellä. Oyssissa lääkäri sanoi, ettei hän enää saa yksin asua ja me lapset kilvan tarjottiin omia asuntojamme äidille. Äiti sai kotisairaanhoitajan palvelut heti ja muut palvelut laitettiin hakuun mitä pikimmin. Äiti ei halunnut kenenkään nurkkiin. Viikon sitä kotonaoloa kesti. Taas seuraavasta rutiinimittauskäynnistä tulikin sairaalaosastojakso. 

Perjantaina 21.7 siskoni soitti, että äitiin ei saa yhteyttä ja silloinkin, kun saa, niin hän puhuu sekavia. Hän vain nukkuu ja tai "katselee taivasta". Avuttomana istuin sohvalla ja itkin. Ennen sellaisen suuren hädän keskellä olin aina soittanut äidille, mutta kenelle minä nyt soitan? Tunnin päästä siskoni soitti ja sanoi,  
-Ei äiti mihinkään kuole! 
Siellä hän istui sängyn reunalla ja papatti, kun siskoni hössötti. Äitini soitti heti siskoni jälkeen ja oli hämillään kun minä itkin hysteerisesti ja toistelin 
 - Ihana kuulla sinun ääntäsi!
 - Niin sinunkin ääntä. Se on aina kuin päivänpaiste! 

Siinä oli äitini rakkauden tunnustus minulle. Hän sanoi haluavansa tulla kanssani seuraavana päivänä uimaankin. Sydämen pohjaan viilsi, koska tiesin, ettei äiti tule koskaan uimaan kanssani. Oli tiedossa, ettei äidilläni ole elinaikaa kuin maksimissaan kuukausi, Olin töistä voittamassa Qstock liput, mutta festareiden odotus vaihtuikin matkasuunnitelmiin Taivalkoskelle. Noiduin, että miksi en voisi olla työtön, koska olisin silloin lähtenyt heti perjantaina 21.7 äitini rinnalle.

En kerennyt uimaan, mutta kävelin sillan yli torille.Tapasinpa kivan katollisen pariskunnan, jotka puhui niin nätisti, että itku pyöri kurkussa. Viimeksi, kun tapasin samaan katollisen kirkon lahkon tai mikä lie jäseniä, sain keskenmenon viikon päästä siitä. Tuli taikauskoinen olo. Tämä ei voi olla sattumaa. He olivat otettuja, koska luulivat nimeni tulevan Mariasta. En korjannut heitä. Sain heiltä Neitsyt Maria riipuksen ja englannin ja suomen kielisiä rukouksia. Istuin torilla kahvilla ja tiesin, ettei aikaa ole enää paljoa. Kuten viimeksikin saamani riipus päätyi pienokaisen hautaan, niin tiesin kyllä minne nyt saamani riipus on menossa. Tämän viikon alussa siskoni ilmoitti äitini siirtyneen saattohoitoon.

Seuraavana päivänä töissä piti soitella mummoille Eevaa. Sain vääntämällä muutaman pikkupaketin menemään, vaikka oli paha olo koko ajan. Vanhojen naisten äänet, syntymävuodet ja valitukset sairastamiskuluista kaikuivat korvissa. Toisena päivänä en enää kyennyt siihen. Pomo laittoi minut kotiin ja minä lähdin heti kuin mahdollista Taivalkoskelle. Siskoni, kun ilmoitti puolenpäivän jälkeen, ettei äitiin saada enää yhteyttä ja tämä reagoi vain kipuihin. 

Koko matkan pelkäsin äidin kerkeävän lähteä ennen kuin minä ja tytär keretään paikalle, Veljeni vei meidät linja-autoasemalta suoraan äidin luo. Naiivisti odotin, että äitini reagoisi ääneeni ja virkistyisi hiukan, edes, mutta äiti hengitti syvästi suu auki kuin kuolevat hengittävät eikä silmäripsikään värähtänyt, kun silittelin hiuksia ja yritin keksiä jotain kaunista sanottavaa äidille. Tytär hermostui, koska hän on ihan liian monta kertaa joutunut käymään sairaaloissa milloin potilaana tai milloin katsomassa jotakin sukulaista syystä jos toisestakin. Ja onhan se pienelle lapselle tylsää. Silitin äidin hiuksia ja sanoin palaavani huomenna. 

Sitä huomenta ei koskaan tullut... Muutaman tunnin päästä siitä siskoni soitti ja ensimmäistä kertaa kuulin hänenkin itkevän:
 - Vuodeosastolta soittivat, äiti on kuollut. 
Lähdimme heti kaikki äidin ruumiin äärelle. Äitini hymyili ja me silittelimme hänen hiuksiaan ja poskiaan. 

Eräällä lailla se oli helpotus kaikille. Äitimme kärsimys loppui lyhyeen. Hän ei joutunut elämään kuin viikon muiden armoilla, mitä hän ei olisi halunnut mistään hinnasta ja kamalia kipujakin kesti vain sen viikon. Minä kadun ikuisesti, etten tullut tänne Heti, kun siskoni ilmoitti saattohoidon aloituksesta. Vielä kuolinpäivänäkin häneen sai vielä yhteyden.

Nyt alkaa uusi elämän vaihe, jolloin ei ole enää äitiä, jolle soittaa, kun tämä kipu ja kaipaus kalvaa sisälmyksiä ja Taivalkosken tukikohta, jonne oli aina tervetullut, on pois. Enää ei äiti seuraa ikkunasta, kun tulemme kylään ja känkkäse portaita alas alaovea aukaisemaan. Nyt olen orpo. 

Dead end

Mistä tietää, että on oikeasti masentunut syvästi?
- Siitä, että kun veli yrittää toistamiseen itsemurhaa, mutta pelastuu viime hetkellä, on vain vihainen, koska "mikä oikeus sillä on itsensä tappaa,  kun mulla on pakko elää vielä ainakin noin kymmenisen vuotta?!"

Elämä on jäänyt ympyrässään masennuskohtaan. Olen jumissa. Koska karma ei rankaise muita kuin minua,  olen töissä samassa puhelinmyyntifirmassa mistä mulle soitettiin ja josta kerroin tuolla aiemmin.

Ihmeekseni olen lähinnä viihtynyt työssäni. On se mukavampaa kuin siivoaminen tai muut hommat mitä olen joutunut elantoni eteen tekemään. Mutta mutta... Sitten nämä puhelinmyyntiin liittyvät paskat puolet on sitten onkin vaikeampaa kantaa. Provikkapalkka, ihmiset, jotka eivät ymmärrä, että puhelinmyyjälle ei tarvitse raivota, kun lyö luurin korvaan, niin kumpikin pääsee jatkamaan omia juttujaan.

Olen ihan ok myyjä. Olisin parempi,  jos en olisi niin kiltti. S-ihminen, niin kuin mun pomo mut analysoi jossain pika persoonallisuustestissä (Si). Minä haluan enempi auttaa, kuunnella ja jutustella niiden ihmisten kanssa joille soitan kuin jankuttaa heille jostain lehdestä ja hyvin monesti tekee mieli sanoa puhelun lopussa, että "tää jankutus kuuluu asiaan anteeksi" .

Haen kovasti muita töitä, mutta mihinpä tämmönen turhake muualle pääsee kuin puhelinmyyntiin? Minä yritän kyllä kovasti miettiä mun vahvuuksia ja miten saisin ne hyötykäyttöön, mutta lähtökuopassa vaan kaivan jaloilla syvempää kuoppaa itselleni.

Viime viikolla mietin, että kun tytär on aikuinen ja olen edelleen yksinäinen, onneton ja puhelinmyyjä, niin ei mulla ole syytä enää elääkään, kun tytärkin pärjää omillaan.

Yksinäisyyttä lisää se, etten halua olla muiden kanssa tekemisissä paljoa, koska kaikki on niin paljon onnellisempia kuin minä. Kaikilla on Jotain elämässään ja minä elän vain tyttäreni vuoksi.

En muita syytä mistään. Itse olen väärät valintani tehnyt ja päätynyt tänne: umpikujaan.