Voi voi tätä onnen määrää...

Toppilan kirpparilla 50 prossan alet ja kahvitarjoilu. Ostin elämäni ensimäisen kirjahyllyn ja myssyn, joka oli muotia, kun minä olin 16 vee. Mutta sinnikkäästi, kun pidän, niin kymmenen vuoden päästä se on taas hyvännäöinen.

Olin kai myssyssäni niin pelastettavan näköinen, että pari mormoonia pysäytti ja kysyi mistä minä ammennan onnellisuutta. Teki mieli sanoa, että tällä hetkellä purkista. Mutta sanoin, että perheestä. Ne kysyi, että haluanko viettää ikuisuuden perheeni kanssa kuolemani jälkeen. Minä sanoin eläväni heidän kanssaan kuolemani jälkeen, mutta en sanonut, että olen vakaasti päättänyt, että minusta tulee kummitus. Annoin heille mun spämmiemailosoitteen. Sinne menee  samaan laatikkoon heidän posti kuin viagra- ja ilokaasumainoksetkin. 

Kesäloma

Viime vuonna tähän aikaan olin varma, että kesästä tuli MINUN kesäni. Koulusta suuntasin pois leveä hymy kasvoillani. Ja se odotus ja varmuus päättyi romahdukseen, joka oireilee vieläkin. Nyt on omituinen kaksijakoinen tunne. Toisaalta odotan loppukuuta, jolloin mennään tyttären kanssa Taivalkoskelle mummolaan. En minä tiedä mitä siellä tehdään, mutta saapahan tytär viettää aikaansa mummonsa kanssa ja enonsakin, jota todella harvoin näkee tulee lapista juhannusta viettämään sinne.
Heinäkuun alun reissua odotan vielä enemmän. Lähdetään tyttären kanssa Helsinkiin, missä ajattelin tytön viedä Korkeasaareen ja Linnanmäelle, kun kaveri kuulema asuu siinä lähellä. Ja sieltä suuntaamme Vantaalle, missä asuu hyvä ystäväni, joka on saanut lapsen viime vuonna. (Tällä lapsella on tismalleen sama syntymäpäivä kuin minulla). Pääkaupunkiseudulla olisi tarkoitus myös tavata muutamia nettituttuja silmätysten ja yhdet treffitkin kai on. Ellei se romutu ennen aikojaan se homma. Omat varoituskellot soi ja kilisee. Itseäni en enää anna yhtä heppoisin perustein.

Opettaja puhui, että minulla on mahdollistra valmistua jo jouluksi, mikä myös aiheutti minussa hekumointia. Sitten olisi yksi välitavoite saavutettu ja sen jälkeen alkaisi se vaikein.... Työnhakeminen.

Samaan aikaan.... mieltä kalvaa tieto siitä, että elämä ei tule muuttumaan. Tämä kesä kaikkine reissuineen ei tuo mitään mikä helpottaisi minun yksinäisyyttäni. Tai elämää yleensä. Yritän opettaa tytärtä pois vaipoista ja hän on ilman vaippaa kotosalla. Kaksi kertaa olen saanut hänet istumaan potalle, mutta joka ikinen kakka ja pissa on tullut housuun ja laittialle. Tänään märisin monta tuntia, kun olen niin yksin tässäkin asiassa. Tytär ei edes yritä.
Ja toinenkin menee vanhan kaavan mukaan. Väliaikainen psykologi, jonka luona kävin syksyllä oli hyvä. Hänelle oli helppo puhua, mutta tämä kenen luona nyt käyn on ihan... Huono. (Niinkuin kymmenen vuotta sitten... Väliaikaiset psykot oli yleensä hyviä muutamaa poikkeusta lukuunottamatta ja lopullinen terapeutti oli juoppo ja mielenterveysongelmainen itsekin).
Meillä ei kemiat kohtaa yhtään. Minä sanoin hänelle, että kun elämä on vaan yhtä lasta vaan ja minä tunnen olevani vain statisti, niin se kohta alkaa puhumaan, että minun pitää huolehtia itsestäni, jotta voisin olla parempi äiti ja kun sanon, että en näe itsessäni mitään hyvää, niin hän sanoo minun saaneen aikaan ihanan tyttären (jota se ei voi edes tietää, kun ei hän ole minun tytärtäni tavannut ja vaikka olisikin, niin ei tyttäreni ihanuus ole minun ansiota. Se on häntä itseään). Hän ei kykene näkemään minua muuten kuin minun äitiyteni kautta, mikä ahdistaa niin pirusti.
Viime kerralla hän luki minulle kirjaa positiivisesta ja negatiivisesta ajattelusta. Samat liibalaabat olisin voinut lukea jonkun hippikaverini facebookstatuksesta. Suositteli liikuntaa, kuten kävelyä (kaikki suosittelee kävelyä... Kukaan ei tajua, että MINULLA EI OLE AUTOA. EI EDES KORTTIA. MINÄ KÄVELEN TAI AJAN PYÖRÄLLÄ AIKA VITUN PALJON!!!!!) tai pyöräilyä. Tytär kärryihin vaan ja kävelylle. Tytär ei suostu olemaan enää kärryissä. Se maleksii ja pysähtyy keräämään kukkia ja minä seison yhdessä kohti. Puolentunnin kävelymatkaan menee tunti keviästi. Turhautumisärtymysviisari väpättää punasen puolella. Kävellessä varsinkin yleensä nämä mietteet valtaa pään.

Ihan sama... Käyn istumassa siellä ja kuuntelen liibalaabat. Ei tässä maailmassa ole ketään, joka olisi mun kanssa edes pikkasen samalla sivulla.