Veljeni 7.3.1979 - 23.12.2017

Viime vuosi vei nuoruuden idolin. Tänä vuonna hautasin äitini. 23. Päivä veli ei herännytkään päiväunilta.

Hemesti lähti takaisin Helsinkiin ja aamulla kolahti oikein kunnolla, että meitä sisaruksia on enää vain kolme.

Jos veljeni ei olisi ollut veljeni, emme olisi olleet missään tekemisissä toistemme kanssa.  Olimme kuin yö ja päivä. Eri mieltä ihan kaikessa. Luultavasti olisin häntä pelännytkin hieman, jos vastaan olisi tullut.

Mutta kuitenkin olimme melko läheiset loppupeleissä. Hän soitti yleensä minulle, kun maailma murjoi ja enkä minä unohda koskaan kuinka hän parin kaverinsa kanssa lähti Taivalkoskelta asti meitä muuttamaan Raahesta Ouluun, kun ei millään meinattu saada kyytiä. Tarjosi vielä pizzatkin.

Sellainen hän oli sydämessään.

Ei ihan perjantai 13. Mutta melkein

Tästä päivä ei voi kuin parantua. Hammas niin kipeä, ettei mikään kipulääkitys auta, soitan hammaslääkäriin ja samalla hoputan tytärtä pukemaan ja tämä on taas sillä tuulella, että joka vaate pitää erikseen käskeä pistämään päälle. Ja monta kertaa.

Ulkona tulee vettä kuin Esterin perseestä ja minun joka ikinen sateenvarjo hukassa. Koulu alkoi jo, kun vihdoin päästään lähtemään. Koira ei jaksa odottaa hissiä vaan paskoo rappukäytävään. Helvetti!

Aamun kruunaa tämä:
"Ala-arvoinen tekele.En kehtaisi esille pistää.Ja täällä ostetaan ,ei myydä ! Lasse."

Virheeni huonon maalauksen lisäksi oli, että olin vahingossa klikannut tori.Fi:n ilmoitukseni ostetaan palstalle. "Lassea" tämä ärsytti suuresti.

"Lassen" sähköpostiosoitteessa luki Marja Leena. Teki mieleni laittaa vastaukseksi, että "Ei se hölmö ole, joka pyytää, vaan se joka maksaa.
Tiedän omat vajaavaisuuteni ns. Taiteilijana. (Mustaa liikaa ja mittasuhteet perseellään), mutta toiset ne tienaa tonneja maalaamalla kanavaasin punaseksi ja laittamalla se kehyksiin, joten jos minä parikymppiä pyydän tuosta tekeleestä, niin meh. Osaan sentään, joten kuten pilkkusäännöt. Terveisin, Tapio osoitteesta merjasukunimeni@gmail.com".

Vaan en sitten laittanut. Eihän sitä tiedä millainen Da Vinci "Lasse" itse on.

 Ja eiku lisää pökköä pesään: vanhempi rouvashenkilö hammaslääkärinä. Ei siinä, että suhtautuu minuun kuin liukuhihnalla olisin. Katsoo kelloa koko ajan, vaikka kiirettä ei ole. Potilaitakaan ei ollut jonossa mun jälkeen kuin pari. (sen hän sanoi hoitajalle).

Vaan häneltä pääsee kesken toimenpiteen tälläisia lausahduksia kuten:
"Onkohan meille myyty laimennettua puudutusainetta, kun tuntuu ettei tämä oikein toimi?"
"oho oho!"
"No nyt se putosi sinne. Ei ollutkaan kiinni. No laitetaan uusi."

Hanna

Olimme äidin kanssa usein eri mieltä ja sanaharkkaa tuli monesta asiasta, koska minä en ekstroverttinä ymmärtäyt häntä eikä hän introverttinä minua. Hän auttoi minua ymmärtämään tytärtäni, joka on enemmän intro- kuin ekstrovertti. MInä ylpeyttä puhkuen tytärtäni esittelin kaikille ja ajattelin, että minun laillan tyttö vain tykkäisi olla keskipisteenä, mutta äitini ymmärsi tytärtäni paremmin ja olen ajan myötä oppinut näkemään, että hän oli oikeassa.

Minä häntä yritin häntä suostutella menemään kansalaisopiston kursseille ja tietokonekurssin hän kävikin, mutta ei sen jälkeen lähtenyt mihinkään, vaikka kuinka passitin. Vasta ihan viimeisinä vuosina sain vihdoinkin päähäni mahtumaan, että äitiäni olisi ahdistanut, jos tulee liikaa outoja ihmisiä yhteen paikkaan. Siinä missä minä olen ylitsepursuavan sosiaalinen ja avoin, hän oli ihan päinvastainen ihminen. Kesti aikansa, että opin kunnioittamaan tätä erilaisuutta meissä.

Kirjoitusryhmässä oli kerran aiheena "eläin ihmisen kuvana" ja minulla tuli mieleeni, kuinka äidilläni oli tapana Lahnatien talon pihalla ruokkia lintuja. Myös harakoita. Kerran harakka kävi koputtamassa äidin ikkunaan, kun äiti ei ollut tuonutkaan pihalle ruokaa kuin normaalisti. Siitä tuli tämä tarina, jossa totta on vain tuo harakan ikkunakoputus, päähenkilön elämänrytmi ja persoonallisuus.

En minä äidille koskaan sanonut, että minä hänestä kirjoitin. Hän olisi kenties vain nolostunut tai tarttunut toissijaisiin juttuihin. Laitoin sen äidilleni luettavaksi. Ja koska äidilläni ei ollut tapana kehua ketään, niin sain parhaan mahdollisen palautteen "Olihan tuo. Minäkin jaksoin sen lukea."

Harakka ja minä

Joka aamu olen herännyt samaan aikaan aamiaiselle ja joka aamu vien puolet aamupalasta harakalle. Tuntuu niin tyhmälle vain itselle puurot keittää, mutta ilman sitä päivää en osaa aloittaakaan. Tänään harakka kerkesi koputtaa ikkunaan. Jäin kaiketi omiin ajatuksiini, enkä vienytkään ihan minuutilleen ruokaa pihalle.

                      Aamukahvini juon sentään itse. Televisiosta katson Tunteita ja tuoksuja, Kauniit ja rohkeat ja lopuksi Emmerdalen. Sitten lähden kylille asioille. Ensin terveyskeskukseen ja sitten kauppaan. Kaupasta ostan itselleni ruokaa ja jos on jotakin alennuksessa, niin ostan sitäkin. Muutama tunti siellä menee, kun olen niin hidas kävelijä. Talvella pääsee nopeammin, jos on potkurikeli. Naapurin Esteri se aina jaksaa päivitellä miten paljon minä kävelen. Vielä joku päivä minä sille sanon, että

-        Noku ei ole muita kulkuvälineitä kuin jalat! Lakkaa jo päivittelemästä.

Mutta en minä varmaan sano. Kerran sain hänen mieheltään kyydin ja tuntui, että päivä meni pilalle. Kävellessä sitä tulee ajateltua asioita.

                      Keskipäivän tienoilla tulen sopivasti kotiin ja alan kuorimaan perunoita. Harakka on taas ikkunan takana. Tarkasti se katsoo, kun kuoret tipahtaa astiaan. Se tietää, että tänään saa ainakin potunkuoria. Laitan perunat kiehumaan ja ruskistan jauhelihat. Minä teen jauhelihakastikkeen aina niin kuin se pitää, enkä oikaise lisäämällä vehnäjauhoja lihan sekaan. Valmistan ruskean kastikkeen erikseen, lisään lihat siihen ja haudutan. Ei muuten tule hyvää. Ruokaleiväksi kelpaa vain paikallisen leipomon reikäleipä ja päälle paksusti voita. Yritin minä margariiniakin kerran käyttää, mutta syömättä se jäi kaappiin. Olisi se siellä vieläkin, ellei esikoinen olisi heittänyt sitä menemään. Kyllä hirvitti, kun käypää ruokaa tuhlataan. Harakka näki senkin ja taputti niin vimmatusti ikkunaan, että siihen tuli viiru. Se viiru on siinä vieläkin. Luonnon elikko tietää, ettei se ruoka mikään itsestäänselvyys ole.

                      Lounaan syön pöydän ääressä ja luen lehdestä televisio-ohjelmat. Eniten kiinnostaa mikä on iltapäivän kotimainen elokuva. Saippuoaoopperat minä katson aamulla. Joskus tulee mielenkiitoinen luontodokumentti tai keskusteluohjelma. Tänään näyttäisi tulevan ohjelma kakkoselta, joka voisi esikoistakin kiinnostaa. Laitan heti hänelle tekstiviestin.

                      Urheilua seuraan, jos on isot kisat. Joskus nuorin poika tulee tänne katsomaan minun seuraksi, koska hänen vaimonsa ahdistuu, kun poika suuttuu ja paiskoo ovia, jos Suomi häviää. On niin herkkähipiäinen se minun miniä. Eipä tainnut pojan vaimo kamalasti tykätä, kun sanoin, että

-        turhan päiten hän tuommosesta pienestä hermostuu. Pojan isä joi itsensä humalaan ja hakkasi selän aina ihan mustelmille. Kerran katkesi käsi. Olisin onnellinen ollut, jos olisi vain ovia paiskonut.

                      Eipä harakankaan perhe-elämä ole ollut mitään idylliä. Esterin Molli-kissa on syönyt joka ikisen poikueen. Silti sitkeästi se pesän tuohon pihapuuhun laittaa joka kesä. Viime keväänä mietin, että myrkytänkö koko katin, kun se käyttää minun kukkapenkkiä hiekkalaatikkona, mutta en uskaltanut. Esteri on pirullinen suuttuessaan. Molli-kissan olemassaoloon on minun ja harakan alistuttava. Kerran minä potkasin sitä ja harakka nauraa räkätti puussa.

                      Tämän päivän kotimainen on Juurakon Hulda. Siitäkin laitan tekstiviestin esikoiselle. Hän lukion aikana hullaantui Hella Wuolijokeen. Minä sitä ihmettelin. Isänsäkin huusi naama punaisena tyttärelle, että

-        Sen maanpetturi kommariakan kirjoja ei tänne tuua!

Mutta koskaan hän ei lapsiaan lyönyt. Huusi vain. Harakka ei huuda koskaan. Räkättää vain, mutta sitähän ne harakat tekee. Ei sitä pidä niin tosissaan ottaa.

                      Minä en sitä Juurakon Huldaa koskaan ymmärtänyt. Piika käy hyvät koulut ja olisi mahdollisuuksia vaikka mihin, mutta heittää kaiken menemään, kun menee naimisiin. Siitäkö lie tytärkin mallinsa ottanut. Kuusi ällää kirjotti ja yliopistoonkin pääsi, mutta opinnot on vieläkin kesken ja viides lapsi tulossa. Eikä töitä ikinä. Aviomies tienaa niin hyvin, että hän voi olla ja nauttia elämästään lasten kanssa. Niin hän minulle sanoi. Hän kyllä tietää minun kantani asiaan. Minä jo häissä sanoin, että

-        Lassen elätettäväksi et sitten jää! Mitä sinulle sitten on, jos mies ottaakin ja jättää?

Ei esikoinen puhunut minulle kahteen vuoteen sen jälkeen.

                      En taida avata koko toosaa tänään. Väsyttää. Harakka napauttaa tiukasti ikkunaa. Laitan harakalle pari pottuakin ja kastikkeen loput. Mitätäpä tuota vähästä pakastamaan. Liekkö jaksane ihan kaikkea syödä. Taidan istahtaa harakan kaveriksi syömään terassin portaille. Ei harakka enää minua varo. Tietää, etten minä sitä potkase. Juttelen vain. Joskus harakka juttelee takaisin. Mutta sitä ei kerrota esikoiselle. Hän, kun kuvittelee, että olen vanhuuttani höperöitynyt. Olipa taas taas ää hyvää ruokaa, vaikka itse sanonkin. Harakkakin näyttää tyytyväiseltä.

30.4.1947 - 27.7.2017

Reikä sydänläpässä vei lopulta äidin voimat. Hän lähti yksi päivä rutiinimittauksiin terveyskeskukseen ja joutuikin osastolle, missä olo venyi viikoksi pariksi. Ei hän sittenkään kotiin päässyt, vaan hänet passitettiin Oyssiin missä osastohoito venyi viikoksi ainakin siellä. Oyssissa lääkäri sanoi, ettei hän enää saa yksin asua ja me lapset kilvan tarjottiin omia asuntojamme äidille. Äiti sai kotisairaanhoitajan palvelut heti ja muut palvelut laitettiin hakuun mitä pikimmin. Äiti ei halunnut kenenkään nurkkiin. Viikon sitä kotonaoloa kesti. Taas seuraavasta rutiinimittauskäynnistä tulikin sairaalaosastojakso. 

Perjantaina 21.7 siskoni soitti, että äitiin ei saa yhteyttä ja silloinkin, kun saa, niin hän puhuu sekavia. Hän vain nukkuu ja tai "katselee taivasta". Avuttomana istuin sohvalla ja itkin. Ennen sellaisen suuren hädän keskellä olin aina soittanut äidille, mutta kenelle minä nyt soitan? Tunnin päästä siskoni soitti ja sanoi,  
-Ei äiti mihinkään kuole! 
Siellä hän istui sängyn reunalla ja papatti, kun siskoni hössötti. Äitini soitti heti siskoni jälkeen ja oli hämillään kun minä itkin hysteerisesti ja toistelin 
 - Ihana kuulla sinun ääntäsi!
 - Niin sinunkin ääntä. Se on aina kuin päivänpaiste! 

Siinä oli äitini rakkauden tunnustus minulle. Hän sanoi haluavansa tulla kanssani seuraavana päivänä uimaankin. Sydämen pohjaan viilsi, koska tiesin, ettei äiti tule koskaan uimaan kanssani. Oli tiedossa, ettei äidilläni ole elinaikaa kuin maksimissaan kuukausi, Olin töistä voittamassa Qstock liput, mutta festareiden odotus vaihtuikin matkasuunnitelmiin Taivalkoskelle. Noiduin, että miksi en voisi olla työtön, koska olisin silloin lähtenyt heti perjantaina 21.7 äitini rinnalle.

En kerennyt uimaan, mutta kävelin sillan yli torille.Tapasinpa kivan katollisen pariskunnan, jotka puhui niin nätisti, että itku pyöri kurkussa. Viimeksi, kun tapasin samaan katollisen kirkon lahkon tai mikä lie jäseniä, sain keskenmenon viikon päästä siitä. Tuli taikauskoinen olo. Tämä ei voi olla sattumaa. He olivat otettuja, koska luulivat nimeni tulevan Mariasta. En korjannut heitä. Sain heiltä Neitsyt Maria riipuksen ja englannin ja suomen kielisiä rukouksia. Istuin torilla kahvilla ja tiesin, ettei aikaa ole enää paljoa. Kuten viimeksikin saamani riipus päätyi pienokaisen hautaan, niin tiesin kyllä minne nyt saamani riipus on menossa. Tämän viikon alussa siskoni ilmoitti äitini siirtyneen saattohoitoon.

Seuraavana päivänä töissä piti soitella mummoille Eevaa. Sain vääntämällä muutaman pikkupaketin menemään, vaikka oli paha olo koko ajan. Vanhojen naisten äänet, syntymävuodet ja valitukset sairastamiskuluista kaikuivat korvissa. Toisena päivänä en enää kyennyt siihen. Pomo laittoi minut kotiin ja minä lähdin heti kuin mahdollista Taivalkoskelle. Siskoni, kun ilmoitti puolenpäivän jälkeen, ettei äitiin saada enää yhteyttä ja tämä reagoi vain kipuihin. 

Koko matkan pelkäsin äidin kerkeävän lähteä ennen kuin minä ja tytär keretään paikalle, Veljeni vei meidät linja-autoasemalta suoraan äidin luo. Naiivisti odotin, että äitini reagoisi ääneeni ja virkistyisi hiukan, edes, mutta äiti hengitti syvästi suu auki kuin kuolevat hengittävät eikä silmäripsikään värähtänyt, kun silittelin hiuksia ja yritin keksiä jotain kaunista sanottavaa äidille. Tytär hermostui, koska hän on ihan liian monta kertaa joutunut käymään sairaaloissa milloin potilaana tai milloin katsomassa jotakin sukulaista syystä jos toisestakin. Ja onhan se pienelle lapselle tylsää. Silitin äidin hiuksia ja sanoin palaavani huomenna. 

Sitä huomenta ei koskaan tullut... Muutaman tunnin päästä siitä siskoni soitti ja ensimmäistä kertaa kuulin hänenkin itkevän:
 - Vuodeosastolta soittivat, äiti on kuollut. 
Lähdimme heti kaikki äidin ruumiin äärelle. Äitini hymyili ja me silittelimme hänen hiuksiaan ja poskiaan. 

Eräällä lailla se oli helpotus kaikille. Äitimme kärsimys loppui lyhyeen. Hän ei joutunut elämään kuin viikon muiden armoilla, mitä hän ei olisi halunnut mistään hinnasta ja kamalia kipujakin kesti vain sen viikon. Minä kadun ikuisesti, etten tullut tänne Heti, kun siskoni ilmoitti saattohoidon aloituksesta. Vielä kuolinpäivänäkin häneen sai vielä yhteyden.

Nyt alkaa uusi elämän vaihe, jolloin ei ole enää äitiä, jolle soittaa, kun tämä kipu ja kaipaus kalvaa sisälmyksiä ja Taivalkosken tukikohta, jonne oli aina tervetullut, on pois. Enää ei äiti seuraa ikkunasta, kun tulemme kylään ja känkkäse portaita alas alaovea aukaisemaan. Nyt olen orpo. 

Dead end

Mistä tietää, että on oikeasti masentunut syvästi?
- Siitä, että kun veli yrittää toistamiseen itsemurhaa, mutta pelastuu viime hetkellä, on vain vihainen, koska "mikä oikeus sillä on itsensä tappaa,  kun mulla on pakko elää vielä ainakin noin kymmenisen vuotta?!"

Elämä on jäänyt ympyrässään masennuskohtaan. Olen jumissa. Koska karma ei rankaise muita kuin minua,  olen töissä samassa puhelinmyyntifirmassa mistä mulle soitettiin ja josta kerroin tuolla aiemmin.

Ihmeekseni olen lähinnä viihtynyt työssäni. On se mukavampaa kuin siivoaminen tai muut hommat mitä olen joutunut elantoni eteen tekemään. Mutta mutta... Sitten nämä puhelinmyyntiin liittyvät paskat puolet on sitten onkin vaikeampaa kantaa. Provikkapalkka, ihmiset, jotka eivät ymmärrä, että puhelinmyyjälle ei tarvitse raivota, kun lyö luurin korvaan, niin kumpikin pääsee jatkamaan omia juttujaan.

Olen ihan ok myyjä. Olisin parempi,  jos en olisi niin kiltti. S-ihminen, niin kuin mun pomo mut analysoi jossain pika persoonallisuustestissä (Si). Minä haluan enempi auttaa, kuunnella ja jutustella niiden ihmisten kanssa joille soitan kuin jankuttaa heille jostain lehdestä ja hyvin monesti tekee mieli sanoa puhelun lopussa, että "tää jankutus kuuluu asiaan anteeksi" .

Haen kovasti muita töitä, mutta mihinpä tämmönen turhake muualle pääsee kuin puhelinmyyntiin? Minä yritän kyllä kovasti miettiä mun vahvuuksia ja miten saisin ne hyötykäyttöön, mutta lähtökuopassa vaan kaivan jaloilla syvempää kuoppaa itselleni.

Viime viikolla mietin, että kun tytär on aikuinen ja olen edelleen yksinäinen, onneton ja puhelinmyyjä, niin ei mulla ole syytä enää elääkään, kun tytärkin pärjää omillaan.

Yksinäisyyttä lisää se, etten halua olla muiden kanssa tekemisissä paljoa, koska kaikki on niin paljon onnellisempia kuin minä. Kaikilla on Jotain elämässään ja minä elän vain tyttäreni vuoksi.

En muita syytä mistään. Itse olen väärät valintani tehnyt ja päätynyt tänne: umpikujaan.

The wolves in sheep clothing among us

Minä tykkään katsoa Frii-kanavan tosi elämän murhajuttuja. Mun guilty pleasure, yksi monista Frederikin lisäksi. Ne on todellisen elämän painajaisista tehtyä viihdettä pahimmillaan.
Törmäsin Netflixissä The Keepers dokkariin ja ajattelin tämänkin olevan yhtä kevyttä huttua, vaan mitä enemmän katsoin sitä enemmän olin yhtä aikaa järkyttynyt, vihainen ja surullinen näiden kaikkien uhrien puolesta.
Kyseessä ei ollutkaan tarina murhatusta nunnasta, vaan taas yksi kuvaus katollisen kirkon suojelemista pedofiilipapista ja -papeista ja heidän uhreistaan, jotka kokivat syyllistämistä, vähättelyä, vaientamista, valehtelua vielä vuosikymmenten jälkeenkin.
Yhtä selviytyjää lainaten: "The fuckers!"
Sister Cathy