Hanna

Olimme äidin kanssa usein eri mieltä ja sanaharkkaa tuli monesta asiasta, koska minä en ekstroverttinä ymmärtäyt häntä eikä hän introverttinä minua. Hän auttoi minua ymmärtämään tytärtäni, joka on enemmän intro- kuin ekstrovertti. MInä ylpeyttä puhkuen tytärtäni esittelin kaikille ja ajattelin, että minun laillan tyttö vain tykkäisi olla keskipisteenä, mutta äitini ymmärsi tytärtäni paremmin ja olen ajan myötä oppinut näkemään, että hän oli oikeassa.

Minä häntä yritin häntä suostutella menemään kansalaisopiston kursseille ja tietokonekurssin hän kävikin, mutta ei sen jälkeen lähtenyt mihinkään, vaikka kuinka passitin. Vasta ihan viimeisinä vuosina sain vihdoinkin päähäni mahtumaan, että äitiäni olisi ahdistanut, jos tulee liikaa outoja ihmisiä yhteen paikkaan. Siinä missä minä olen ylitsepursuavan sosiaalinen ja avoin, hän oli ihan päinvastainen ihminen. Kesti aikansa, että opin kunnioittamaan tätä erilaisuutta meissä.

Kirjoitusryhmässä oli kerran aiheena "eläin ihmisen kuvana" ja minulla tuli mieleeni, kuinka äidilläni oli tapana Lahnatien talon pihalla ruokkia lintuja. Myös harakoita. Kerran harakka kävi koputtamassa äidin ikkunaan, kun äiti ei ollut tuonutkaan pihalle ruokaa kuin normaalisti. Siitä tuli tämä tarina, jossa totta on vain tuo harakan ikkunakoputus, päähenkilön elämänrytmi ja persoonallisuus.

En minä äidille koskaan sanonut, että minä hänestä kirjoitin. Hän olisi kenties vain nolostunut tai tarttunut toissijaisiin juttuihin. Laitoin sen äidilleni luettavaksi. Ja koska äidilläni ei ollut tapana kehua ketään, niin sain parhaan mahdollisen palautteen "Olihan tuo. Minäkin jaksoin sen lukea."

Harakka ja minä

Joka aamu olen herännyt samaan aikaan aamiaiselle ja joka aamu vien puolet aamupalasta harakalle. Tuntuu niin tyhmälle vain itselle puurot keittää, mutta ilman sitä päivää en osaa aloittaakaan. Tänään harakka kerkesi koputtaa ikkunaan. Jäin kaiketi omiin ajatuksiini, enkä vienytkään ihan minuutilleen ruokaa pihalle.

                      Aamukahvini juon sentään itse. Televisiosta katson Tunteita ja tuoksuja, Kauniit ja rohkeat ja lopuksi Emmerdalen. Sitten lähden kylille asioille. Ensin terveyskeskukseen ja sitten kauppaan. Kaupasta ostan itselleni ruokaa ja jos on jotakin alennuksessa, niin ostan sitäkin. Muutama tunti siellä menee, kun olen niin hidas kävelijä. Talvella pääsee nopeammin, jos on potkurikeli. Naapurin Esteri se aina jaksaa päivitellä miten paljon minä kävelen. Vielä joku päivä minä sille sanon, että

-        Noku ei ole muita kulkuvälineitä kuin jalat! Lakkaa jo päivittelemästä.

Mutta en minä varmaan sano. Kerran sain hänen mieheltään kyydin ja tuntui, että päivä meni pilalle. Kävellessä sitä tulee ajateltua asioita.

                      Keskipäivän tienoilla tulen sopivasti kotiin ja alan kuorimaan perunoita. Harakka on taas ikkunan takana. Tarkasti se katsoo, kun kuoret tipahtaa astiaan. Se tietää, että tänään saa ainakin potunkuoria. Laitan perunat kiehumaan ja ruskistan jauhelihat. Minä teen jauhelihakastikkeen aina niin kuin se pitää, enkä oikaise lisäämällä vehnäjauhoja lihan sekaan. Valmistan ruskean kastikkeen erikseen, lisään lihat siihen ja haudutan. Ei muuten tule hyvää. Ruokaleiväksi kelpaa vain paikallisen leipomon reikäleipä ja päälle paksusti voita. Yritin minä margariiniakin kerran käyttää, mutta syömättä se jäi kaappiin. Olisi se siellä vieläkin, ellei esikoinen olisi heittänyt sitä menemään. Kyllä hirvitti, kun käypää ruokaa tuhlataan. Harakka näki senkin ja taputti niin vimmatusti ikkunaan, että siihen tuli viiru. Se viiru on siinä vieläkin. Luonnon elikko tietää, ettei se ruoka mikään itsestäänselvyys ole.

                      Lounaan syön pöydän ääressä ja luen lehdestä televisio-ohjelmat. Eniten kiinnostaa mikä on iltapäivän kotimainen elokuva. Saippuoaoopperat minä katson aamulla. Joskus tulee mielenkiitoinen luontodokumentti tai keskusteluohjelma. Tänään näyttäisi tulevan ohjelma kakkoselta, joka voisi esikoistakin kiinnostaa. Laitan heti hänelle tekstiviestin.

                      Urheilua seuraan, jos on isot kisat. Joskus nuorin poika tulee tänne katsomaan minun seuraksi, koska hänen vaimonsa ahdistuu, kun poika suuttuu ja paiskoo ovia, jos Suomi häviää. On niin herkkähipiäinen se minun miniä. Eipä tainnut pojan vaimo kamalasti tykätä, kun sanoin, että

-        turhan päiten hän tuommosesta pienestä hermostuu. Pojan isä joi itsensä humalaan ja hakkasi selän aina ihan mustelmille. Kerran katkesi käsi. Olisin onnellinen ollut, jos olisi vain ovia paiskonut.

                      Eipä harakankaan perhe-elämä ole ollut mitään idylliä. Esterin Molli-kissa on syönyt joka ikisen poikueen. Silti sitkeästi se pesän tuohon pihapuuhun laittaa joka kesä. Viime keväänä mietin, että myrkytänkö koko katin, kun se käyttää minun kukkapenkkiä hiekkalaatikkona, mutta en uskaltanut. Esteri on pirullinen suuttuessaan. Molli-kissan olemassaoloon on minun ja harakan alistuttava. Kerran minä potkasin sitä ja harakka nauraa räkätti puussa.

                      Tämän päivän kotimainen on Juurakon Hulda. Siitäkin laitan tekstiviestin esikoiselle. Hän lukion aikana hullaantui Hella Wuolijokeen. Minä sitä ihmettelin. Isänsäkin huusi naama punaisena tyttärelle, että

-        Sen maanpetturi kommariakan kirjoja ei tänne tuua!

Mutta koskaan hän ei lapsiaan lyönyt. Huusi vain. Harakka ei huuda koskaan. Räkättää vain, mutta sitähän ne harakat tekee. Ei sitä pidä niin tosissaan ottaa.

                      Minä en sitä Juurakon Huldaa koskaan ymmärtänyt. Piika käy hyvät koulut ja olisi mahdollisuuksia vaikka mihin, mutta heittää kaiken menemään, kun menee naimisiin. Siitäkö lie tytärkin mallinsa ottanut. Kuusi ällää kirjotti ja yliopistoonkin pääsi, mutta opinnot on vieläkin kesken ja viides lapsi tulossa. Eikä töitä ikinä. Aviomies tienaa niin hyvin, että hän voi olla ja nauttia elämästään lasten kanssa. Niin hän minulle sanoi. Hän kyllä tietää minun kantani asiaan. Minä jo häissä sanoin, että

-        Lassen elätettäväksi et sitten jää! Mitä sinulle sitten on, jos mies ottaakin ja jättää?

Ei esikoinen puhunut minulle kahteen vuoteen sen jälkeen.

                      En taida avata koko toosaa tänään. Väsyttää. Harakka napauttaa tiukasti ikkunaa. Laitan harakalle pari pottuakin ja kastikkeen loput. Mitätäpä tuota vähästä pakastamaan. Liekkö jaksane ihan kaikkea syödä. Taidan istahtaa harakan kaveriksi syömään terassin portaille. Ei harakka enää minua varo. Tietää, etten minä sitä potkase. Juttelen vain. Joskus harakka juttelee takaisin. Mutta sitä ei kerrota esikoiselle. Hän, kun kuvittelee, että olen vanhuuttani höperöitynyt. Olipa taas taas ää hyvää ruokaa, vaikka itse sanonkin. Harakkakin näyttää tyytyväiseltä.