Tulen kylmästä lämpimään. Aion tulla viereesi pyörimään.

Iloinen mieli. 

Rakkaus kotiin tulossa.

Vihdoinkin lämmin.

Lama

Minä olen lihonut kuin sika tämän kesän aikana. Venlafaxine ei vienytkään ruokahalua. Vaan vedän paskaa naamaan, vaikka ei haluta. En ole koskaan tuntenut laihtumista, mutta lihomisen tunnen. Olo on raskas, liikkuminen vaivalloista ja hikoilen kuin mikäkin kaljupedosetä leikkipuistossa. Vaatteet kirraa ja en ole uskaltautunut kokeilemaankaan työvaatteita. Mutta luultavimmin on pakko se katkera kalkki niellä ja tilata muutama numeroa isommat, kun ne oli viimevuonnakin jo tukalat päällä.
Olen jo luovuttanut laihdutustoiveitteni suhteen. Ja saan luopua myös haaveesta ikinä löytäväni ketään. En edes  itse huolisi kaltaistani ihmistä, vaan latelisin niitä samoja paskapuheita mitä olen itsekin saanut kuunnella pari kesää. Joten miten voin olettaa, että kukaan muukaan huolisi?
Suoraan sanottuna vituttaa ja masentaa. Mutta ei se onnistu, jos hampaat irvessä pitää yrittää.

Minä huolehdin tyttärestä, kodista ja ksikesta muusta paitsi itsestäni. Ja olen sen suhteen ihan lamassa, etten kykene. Minä toivon, että joku minuakin rakastaisi ja huolehtisi kanssani. Mutta minä vain syön ja syön. Ja mitä enemmän paisun sitä vähempi on ketään, joka niin tekisi.
Mun pitää päästä pois lamasta.

Venlafaxinen aiheuttama pieni manian poikanen on siis ohi ja minulla alkaa elämä normalisoitumaan. En vielä toistaiseksi ole taas jämähtänyt tietokoneen eteen, mutta vauhti on selvästi hiipunut. Nyt on vielä se vaikein aika edessä, kun saan TOPpi paikan, niin alkaa taas juoksu kellon kanssa kilpaa päiväkotiin, töihin, päiväkotiin ja kauppaan ja kotiin... Kotona odottaa kotityöt ja etätehtävät ja uhmaikäinen reumaa sairastava lapsi ja ja ja... Se sama tappava arki, joka sysäsi minut tähän masennus- ja väsymyskierteeseen alunpitäenkin. Sitten se mitataan miten hyvä lääke venlafaxine oikeasti on.

En tiedä pitääkö lääkkeen määrää nostaa, vai onko mulla PMS:t vai onko tämä laman pelkoa, kun se on tullut kahtena vuotena aikaisemminkin. Minä toivon, ettei taas kaikki leviäisi käsiin.

Nyt on siis koulukin alkanut ja minulla olisi tarkoitus suorittaa pakolliset aineet ja työssäoppimisjakso nyt pois alta samalla. Siis suomeksi sanottuna 20  seuraavaa viikkoa menee työssäoppimassa. Paikkaa en ole vielä löytänyt, mutta ma soitan yhteen paikkaan ja kaveri sanoi antavansa yhteystietoja toiseenkin paikkaan. Se mitä pitäisi olla koulussa opiskelemassa, eli lähinnä opo ja teoria, opiskelen etänä, kun opettaja laittaa minulle tehtäviä ja kysymyksiä. Näin minulla olisi mahdollista valmistua jouluksi.
Eli kiire syksy tulossa ja jos töihin pääsen, niin eipä e kiireet helpota senkään jälkeen.

Mutta ei minun elämä pelkkää lamaa ja masennudta ole. Minulla on haaveita, jotka ei vaikuta utopialta. Luen talonmyynti-ilmoituksia ja haaveilen, että joku päivä minulla on nelihuoneinen talo, jossa on kaunis piha. Samaan syssyyn haaveissani minulla on auto ja lupa ajaa sitä.

Kesä 2013

Tämä kesä on ollut melko tapahtumarikas taas. Kaksi kuukautta on tuntunut kahdelta vuodelta melkein. Oli kesäromanssin poikanenkin, jonka tietenkin otin liian vakavasti. Ja taas tuntui, että perhoset lepatteli suoraan kuumaan hehkulamppuun. Mutta ehkä se johtui siitä, että kyseinen nainen "jätti" minut kahdesti ja kummallakin kerralla oli PMSt pahasti päällä. Pari päivää itkin pettymystäni ja mitä lie ja sitten minä tokenin siitä ja tajusin, etten ole menettänyt yhtään mitään. Nyt hän ei ole enää elämässäni ja hyvä niin.
En edes itse ymmärrä miksi niin voimakkaasti reagoin, koska loppupeleissä en ollut edes kamalan ihastunut.

Tyttären kuivaksi opettaminen on yksi iso sanonko mikä?!?! En pidä vaippaa hänellä enää sisällä, mutta ei märät housut paljoa menoa hidasta. Olen yrittänyt lahjoa karkilla, mutta tyttö totesi siihen vain, että "Äiti, syö sinä ne karkit". Kahden viikon päästä takaisin päiväkotiin ja tyttö on edelleen vaipoissa. Koen itseni totaallisen epäonnistuneeksi. Siis minähän olen epäonnistunut tyttäreni motivoimisessa. Olohuoneen maton olen saanut pestä melkeistäpä heti, kun olen saanut sen levitettyä takaisin lattialle. En enää taida uskaltaa sitä edes laittaa. Saa nähdä milloin sen sitten voi taas sinne levittää.
Sitä kai se on elämä.. Yhtä pissa- ja kakkashowta loppuun asti. Kun oli kissat, niin niiden eritteitä sai siivoilla. Minä olen luultavasti itse vaipoissa, kun tytär oppii vaipoista pois.

Mutta on kesällä ollut muitakin projekteja päällä kuin vain pottaopetusta. Olen innostunut laittamaan kotiani. Olohuoneen sainkin jo aikalailla valmiiksi.

Nyt on mietinnässä minun makuuhuone, joka on melko haastava. Olen virkannut tyynynpäällisiä ja yritän "askarrella niiden avulla vanhoista tyynyistä sisustustyynyt sänkyni päälle. Saa nähdä mitä siitäkin tulee. Seinälle ajattelin maalata mustavalkoisia tauluja. Muutenkin makuuhuoneeni värimaailmaksi on tullut melkolailla musta. Ikkunoissa on tosin siniset verhot, että tauluihin voisi jotain sinistä maalata.
Tyttären huoneeseen pitäisi ehkä muutama taulu maalata lisää ja siskolta saatiin yövalo, joka pitäisi laittaa tyttären huoneen seinälle myös. Ensin vain pitäisi löytää halpa jatkojohto.

Kukkia olen yrittänyt kasvatella. Mutta sirkkalehdiksi taitavat jäädä. Kaktuksen onnistuin jo hukuttamaan ja ruukkuruusut aikalailla kuolivat Taivalkosken reissun aikana. Mutta pelargonia elää ja voi hyvin. Saa sitten nähdä. Haluaisin olohuoneeseen sellaisen ison viherkasvin, mutta sellaiset maksaa maltaita.

Tehtiin siis normi Taivalkosken reissu. Heitin talviturkkini, joka onkin ollut päällä monta monituista vuotta, Siikalampeen. Leivoin hetken mielijohteesta mansikkarahkakakun.

Sitten viikon lomareissu pääkaupunkiseudulle. Tuli sitten nähtyä ja koettua Linnanmäki ja Korkeasaari. Tehtiin pieni retki Suomenlinnaan ja Tropikaariossakin käytiin. Eksyin kaksi kertaa Itä-Pasilaan.
Ihastuin Helsinkiin todella. Mutta kokemuksesta pitää todeta, että kesällä kaikki Suomen paikkakunnat ovat mahtavia ja ihania. Aina tulee olo, että "TÄMÄ on se minun kotikaupunki". Pitäisi käydä visiitillä talvellakin ja jos silloinkin tulee mieli muuttaa, niin sitten se on SE kaupunki.

Sisäinen intuitioni sanoo, etten minä koskaan Oulua etelämmäs tule muuttamaan. Vaikkakin tulevaisuus on avoinna kaikkiin suuntiin. Opettajan sijainen laskeskeli, että voisin valmistua jo jouluun mennessä.

Olen myös itseni ottanut projektiksi, joskin se on melko vaiheessa myös. Sain äidiltä kirjan "terveellistä ruokaa vartissa". Sieltä olen nyt tehnyt ruoat jo viikon verran. Perjantaina löysin kirpparilta crosstrainerin ja tänään aloitin sillä "polkemisen". Noin puolituntia päivässä olen asettanut tavoitteekseni sillä mennä. Onhan toiveissa laihtuminen, toki. Mutta enemmän haluan nostaa tätä omaa mielialaa ja jaksamista.

Liekkö tuota mielialalääkettä kiittäminen, kun on ollut virtaa ja energiaa. Jännityksellä kyllä odotan syksyä ja talvea, että riittääkö virtaa sinnekin asti. Tästä kesästä olen pääasiallisesti nauttinut, vaikka on sitä ollut suruakin ja ahdistuksen omaista tunnetta. Mutta pääasiallisesti iloa ja valoa.

Kesäinen slämäri

Sain Voimalantien AV'ltä kesäisen haasteen ja vastaan siihen sitten.

1. Tykkäätkö enemmän alku- vai loppukesästä?
Alkukesästä, koska silloin lomat joko alkaa tai ne on juuri alkamassa. Loppukesä on surullistakin aikaa, kun tietää, että kohta pimeät alkaa. 
 

2. Säilötkö kesällä marjoja esim. pakastimeen tai hilloksi?

Säilöisin, jos marjastaisin. 

 

3. Käytätkö kesällä vähemmän tietokonetta kuin muina vuodenaikoina?

Tänä kesänä olen käyttänyt vähemmän. En vaan jaksa istua enää paikallani kovinkaan pitkiä aikoja. Varsinkaan tietokoneen edessä.

 

4. Mitkä ovat olleet tämän kesän parhaat alelöytösi? 

Minä olen rohmunnut kirppareilta vaikka mitä tavaraa. Lähinnä sisustustavaraa. Sanoisin, että olohuoneen lasipöytään ihastuin heti. Maksoi muistaakseni kympin.

 

5. Oletko syönyt tänä kesänä yhtään tötteröä tai pehmistä? Mikä on suosikkimakusi?

Olen. Kokeilin tervan makuista jäätelöä ensimmäistä kertaa ja ihmekyllä pidin.

 

6. Onko sinulla piha- tai parvekekukkia? 

Parvekkeella olen yrittänyt jotain kasvatella, mutta sirkkalehdiksi taitavat jäädä. Ensikesänä uusi yritys.

 

7. Oletko käräyttänyt nahkaasi tänä kesänä? 

Pikkasen pääsi kärähtämään Korkeasaaren reissulla muistaakseni. Helsingin reissulla joka tapauksessa. 

 

8. Mikä on mielestäsi tämän kesän paras kesäbiisi?

Levikset repee oli jonkin aikaa, mutta siihen liittyy eräs nainen, joka on nyt pois elämästäni, että liittynee PistePisteen Sä et oo mun nainen biisin kanssa sellaiseksi biisiksi, etten kamalasti välitä kuunnella. Tai en uskalla. 

 

9. Oletko käynyt tänä kesänä festareilla tai keikoilla, tai aiotko käydä?

En ja en. En ole kamalasti livemusiikin ystävä.

 

10. Odotatko jo syksyä? 

Odotan ja en. Syksy tuo mukanaan stressin ja pimeyden. Pelkään jo valmiiksi miten pahasti pää prakaa, taas. Mutta toisaalta olisihan tuo kiva, kun arki taas alkaisi.

 

Kymmenen kysymystä heille, jotka vastaa haasteeseen

1. Kävitkö kesällä missään matkalla?
2. Paras muistosi tästä kesästä?
3. Oliko sinulla kesäromanssi?
4. Kokeilitko mitään uutta tänäkesänä?
5. Aiotko kokeilla mitään uutta?
6. Heititkö talviturkin?
7. Paras kesäherkku?
8. Kamalin kesä"herkku"?
9. Pidätkö enemmän helteestä vai sateesta?
10. Viihdytkö patiolla?

Haastan kaikki tätä lukevat bloggaajat. 

 

Voi voi tätä onnen määrää...

Toppilan kirpparilla 50 prossan alet ja kahvitarjoilu. Ostin elämäni ensimäisen kirjahyllyn ja myssyn, joka oli muotia, kun minä olin 16 vee. Mutta sinnikkäästi, kun pidän, niin kymmenen vuoden päästä se on taas hyvännäöinen.

Olin kai myssyssäni niin pelastettavan näköinen, että pari mormoonia pysäytti ja kysyi mistä minä ammennan onnellisuutta. Teki mieli sanoa, että tällä hetkellä purkista. Mutta sanoin, että perheestä. Ne kysyi, että haluanko viettää ikuisuuden perheeni kanssa kuolemani jälkeen. Minä sanoin eläväni heidän kanssaan kuolemani jälkeen, mutta en sanonut, että olen vakaasti päättänyt, että minusta tulee kummitus. Annoin heille mun spämmiemailosoitteen. Sinne menee  samaan laatikkoon heidän posti kuin viagra- ja ilokaasumainoksetkin. 

Kesäloma

Viime vuonna tähän aikaan olin varma, että kesästä tuli MINUN kesäni. Koulusta suuntasin pois leveä hymy kasvoillani. Ja se odotus ja varmuus päättyi romahdukseen, joka oireilee vieläkin. Nyt on omituinen kaksijakoinen tunne. Toisaalta odotan loppukuuta, jolloin mennään tyttären kanssa Taivalkoskelle mummolaan. En minä tiedä mitä siellä tehdään, mutta saapahan tytär viettää aikaansa mummonsa kanssa ja enonsakin, jota todella harvoin näkee tulee lapista juhannusta viettämään sinne.
Heinäkuun alun reissua odotan vielä enemmän. Lähdetään tyttären kanssa Helsinkiin, missä ajattelin tytön viedä Korkeasaareen ja Linnanmäelle, kun kaveri kuulema asuu siinä lähellä. Ja sieltä suuntaamme Vantaalle, missä asuu hyvä ystäväni, joka on saanut lapsen viime vuonna. (Tällä lapsella on tismalleen sama syntymäpäivä kuin minulla). Pääkaupunkiseudulla olisi tarkoitus myös tavata muutamia nettituttuja silmätysten ja yhdet treffitkin kai on. Ellei se romutu ennen aikojaan se homma. Omat varoituskellot soi ja kilisee. Itseäni en enää anna yhtä heppoisin perustein.

Opettaja puhui, että minulla on mahdollistra valmistua jo jouluksi, mikä myös aiheutti minussa hekumointia. Sitten olisi yksi välitavoite saavutettu ja sen jälkeen alkaisi se vaikein.... Työnhakeminen.

Samaan aikaan.... mieltä kalvaa tieto siitä, että elämä ei tule muuttumaan. Tämä kesä kaikkine reissuineen ei tuo mitään mikä helpottaisi minun yksinäisyyttäni. Tai elämää yleensä. Yritän opettaa tytärtä pois vaipoista ja hän on ilman vaippaa kotosalla. Kaksi kertaa olen saanut hänet istumaan potalle, mutta joka ikinen kakka ja pissa on tullut housuun ja laittialle. Tänään märisin monta tuntia, kun olen niin yksin tässäkin asiassa. Tytär ei edes yritä.
Ja toinenkin menee vanhan kaavan mukaan. Väliaikainen psykologi, jonka luona kävin syksyllä oli hyvä. Hänelle oli helppo puhua, mutta tämä kenen luona nyt käyn on ihan... Huono. (Niinkuin kymmenen vuotta sitten... Väliaikaiset psykot oli yleensä hyviä muutamaa poikkeusta lukuunottamatta ja lopullinen terapeutti oli juoppo ja mielenterveysongelmainen itsekin).
Meillä ei kemiat kohtaa yhtään. Minä sanoin hänelle, että kun elämä on vaan yhtä lasta vaan ja minä tunnen olevani vain statisti, niin se kohta alkaa puhumaan, että minun pitää huolehtia itsestäni, jotta voisin olla parempi äiti ja kun sanon, että en näe itsessäni mitään hyvää, niin hän sanoo minun saaneen aikaan ihanan tyttären (jota se ei voi edes tietää, kun ei hän ole minun tytärtäni tavannut ja vaikka olisikin, niin ei tyttäreni ihanuus ole minun ansiota. Se on häntä itseään). Hän ei kykene näkemään minua muuten kuin minun äitiyteni kautta, mikä ahdistaa niin pirusti.
Viime kerralla hän luki minulle kirjaa positiivisesta ja negatiivisesta ajattelusta. Samat liibalaabat olisin voinut lukea jonkun hippikaverini facebookstatuksesta. Suositteli liikuntaa, kuten kävelyä (kaikki suosittelee kävelyä... Kukaan ei tajua, että MINULLA EI OLE AUTOA. EI EDES KORTTIA. MINÄ KÄVELEN TAI AJAN PYÖRÄLLÄ AIKA VITUN PALJON!!!!!) tai pyöräilyä. Tytär kärryihin vaan ja kävelylle. Tytär ei suostu olemaan enää kärryissä. Se maleksii ja pysähtyy keräämään kukkia ja minä seison yhdessä kohti. Puolentunnin kävelymatkaan menee tunti keviästi. Turhautumisärtymysviisari väpättää punasen puolella. Kävellessä varsinkin yleensä nämä mietteet valtaa pään.

Ihan sama... Käyn istumassa siellä ja kuuntelen liibalaabat. Ei tässä maailmassa ole ketään, joka olisi mun kanssa edes pikkasen samalla sivulla.

Hyvää äitienpäivää minulle ja muille äideille

Sitä minä tuossa mietin, että oli aika, kun elämä oli joka kuukautista pettymista jaa uutta yritystä. Surua ja täytyy myöntää kateellisuuttakin. Kaikki ympärilläni sai lapsia, paitsi minä. Sitten, kun näytti, että NYT se vihdoin tapahtuu minullekin, niin ei se lapsi saanutkaan elää. Silloin tuntui, että pitää haudata myös unelma äitiydestä.
En sano, että, kun lakattiin yrittämästä, niin sitten se vihdoin tapahtui, koska ei se niinkään mennyt. Mutta sanon, että olimme onnekkaita ja pieni tytär syntyi 10.2.2010 monen vuoden itkujen, pettymysten ja kateellisuuden jälkeen.
Pitää muistaa tämä, kun uhmaikäinen huutaa naama punaisena ja tuntuu, että keinot on loppu ja kohta itsekin räjähdän. Lapsi on lahja, joka ei ole itsestäänselvyys.

Uusi koti uudet kujeet

En tiedä kerroinko täällä jo, mutta emme ole enää Karjasiltalaisia. Muutimme pois. Lähiöön, missä on joka talon pihalla lasten leikkipaikka ja taloja on puolikaaressa ja muutenkin lähekkäin. Täällä kolmiossa tuntuu kuin tilaa olisi kaksi kertaa enemmän kuin Karjasillan kaksiossa. Ja ihme kyllä tunnen oloni todella kotoisaksi, vaikka kuvittelin, etten koskaan asettuisi tällaiselle seudulle missä on vain taloja talojen jälkeen ja Sale.
Siitäpä hiipii mieleeni pelko, että menetetään tämä. Muuttolaatikotkin aion viedä varastoon, koska siellä ne on valmiina. Sinne on entinen asukas vaan jättänyt omaa roinaansa. Ne pitää ensin käydä läpi ja hommautua eroon turhasta. Ja sitten vasta voin sinne omat kamani viedä.
On vain tunne, että täältä tulee pian muutto pois. Vaikka en halua. En kerta kaikkiaan. Tämä on minun koti. Odottelen entisen kämpän takuurahoja, jotta voin käydä ostamassa itselleni elämäni ensimmäisen kirjahyllyn ja mattoja. 

Uusi lääkitys on myös alkanut purra. Enää en ole alamaissa ja energiaakin on enemmän kuin koskaan aikaisemmin. MUN KÄMPPÄ, SIIS KOTI, ON SIISTI!!!! Kaikki jotka mut tuntee, tietää, ettei mun asumukset ole koskaan kamalan siistejä olleet, pois luettuna aika jolloin olin vielä ex tyttöystäväni kanssa, ja sekin oli exäni ansiota. Ei minun. Olen imuroinut kolme kertaa viikon sisällä ja tiskannut joka päivä. Tavarat on niille kuuluvilla paikoilla, eikä siellä minne ne jää ja lattiat on puhtaat tavaroista. Pyykkikorissa on pari hassua lakanaa tällä hetkellä. Kaveri sanoi, että venlafaxin on toimeennuttava lääke ja minut se ainakin on saanut pois apatioimasta koneen äärestä. Jos tämä persoonallisuuden muutos on lääkkeen ansiota, niin enpä kovin mielelläni siitä luovu.

Ainoa iso miinus on seksuaaliset häiriöt. Ei kamalasti tee enää mieli, mikä on hyväkin, koska eipä ole pahemmin seksielämääkään. Ja onhan nuita muitakin, joita en ala tässä luettelemaan.

Ja nyt sopivasti, kun libidoa on ajettu alas kemiallisesti, niin minulla on toiset treffit tiedossa saman naisen kanssa. Jotenkin nurin kurista...

Medikaatiota ja päivitystä

Toissapäivänä sain tietää, että tämä huijari, joka yritti minuakin vikitellä qruiserin kautta on pidätetty. Tai näin minulle antoi ymmärtää niinkin "luotettava" tietolähde kuin Suomi24n etsintäkuulutukset. Voihan se olla, että joku on niin sekopää, että jaksaa jo kolmatta vuotta epätasaisin väliajoin käydä mustamaalaamassa kyseistä ihmistä ihan vain omaa katkeruuttaan ja nyt hän halusi viedä tarinan päätökseen.
Mutta jooh... Kaikenlaisia sekopäitä.
Silloin minä osasin tuonkin kääntää itseäni vastaan. Mutta nyt huomaan, että en minä mennyt hänen lankaansa, vaikka hän oli kyllä vakuuttava paskan puhuja. Minä olin hämilläni senkin jälkeen, kun olin jo hänet elämästäni ulos heittänyt. Mutta en antanut hänen puhua itseäni ympäri.
Joku kaitselmus matkassa... Tai ehkä en olekaan niin hyväksikäytettävissä kuin luulin.

Lääkkeiden vaikutus pitäisi alkaa vasta noin parin viikon päästä, mutta minulla on jo sivuoireita. Eilen ja tänään oli pieni "mini fatiikkikohtaus". En nyt osaa niitä paremmin kuvata. Kaikki voima katsosi kropasta ja alkoi väsyttämään ihan vietävästi ja haukottelin putkeen ties kuin monta minuuttia. Mutta ainakin eilen ja tänään ne meni ohi.
Koko ajan on hönelö olo. Vähän kuin olisi raskauspahoinvointia. Mutta ainakin ennen maailman aikaan, kun viimeksi nuita vastaavia lääkkeitä söin, nämä sivuvaikutukset yleensä häipy elimistön totuttua lääkkeisiin.
Yksi sivuoireista oli seksihalujen väheneminen. Eipä se minua haittaa, kun ei ole ketään kenenkanssa niitä haluja edes toteuttaa. Mutta eiköhän heti, kun alan syömään "libidoa alentavaa" lääkettä, niin minua pyydetään treffeille. Ei sillä, että seksistä olisi pelkoa/toiveita, mutta onhan se silti..  ironista vähintään. ;D
Yhtä sivuvaikutusta odottelen kovasti painonpudotusta ja ruokahalun menetystä.

Kaikki tiet vie...

Elämä on ympyrä. Sen minä huomasin joskus nuorempana jo. Ja taas minä olen saman totuuden edessä. Huomenna aika lääkäriin ja asia koskee alentunutta mielialaa. Kaikki Lessun tiet johtavat MASENNUKSEEN.

VITTU

Pikku Raivotar

Kuinkahan monta kertaa sitä on katsonut bussin ikkunasta ulos ja toivonut, että äiti huutavine uhmaikäisineen jäisi seuraavalla pysäkillä pois. Tai kaupassa se ärsyttävä kakara, joka vain huutaa ja huutaa... Nyt minä olen sellaisen lapsen äiti.

Olin Eilen Edenissä kaverin ja tämän lapsen kanssa. Niinhän siinä kävi, että tytön huulet sinerti ja vielä olisi halunnut olla. Kiljuvan tytön vein saunatiloihin ja kaikkien naisten katseet kääntyi ja ajatukset tiesin. En jäänyt tyttöä pesemään. Pukukopin kautta suoraan huoneeseen. Kun kaveri tuli lapsineen uimasta, hän totesi, että minulla on melko tempperamenttinen tytär ja siinä hän nätisti taiteili ympärillä, kunnes minä keskeytin sanomalla, että "Sano suoraan vaan: ADHD".

Tyttäressäni on ihana herttainen puoli. Hän hymyilee ja ihmiset hymyilevät takaisin. Kerrankin eräs mies pysähtyi katsomaan, kun tyttö höpötteli iloisesti ja heitteli kanssani näkymätöntä palloa. Sitten ujopuoli, joka menee helposti hämilleen, puhuu hiljaisella äänellä ja asioita, jotka tulevat hänen sisäisestä maailmastaan ja niitä ei kukaan muu ymmärrä (jos ei tiedä sitä lähdettä mistä se tulee). Ja sitten tämä itsepäinen sydänjuuria myöten suuttuva raivotar, joka huutaa, potkii, kiljuu, juoksee pakoon... Joka on omiaan kääntämään kaikki ihmiset itseään vastaan.
Kaverinikin ärsyyntyi silmissä, kun iltavilli väsynyt huomiostani mustasukkainen tytär pelleili ja teki kaikkensa, jotta hän olisi minun huomioni keskipiste, enkä keskustelisi kaverini kanssa (jolla itsellään on useampi lapsi, joten luulisi ymmärtävän). Neuvolan tädinkin olemuksesta näki kuinka hän pinnisteli tyttäreni kanssa, joka ei alkanut häntä ollenkaan. Samoin neuvolan nuori lääkäri ja OYSin erikoislääkäri olivat silmin nähden ärsyyntyneitä.
He eivät ADHDta heittäneet ilmaan, mutta neuvolan täti lähetti kasvatuspsykologille, neuvola lääkäri puhui puheenkehityksen viivästymisestä (samaa päiväkodin erityislastentarhan opettaja) ja OYSin erikoislääkäri sanoi puhelimessa suoraan kierron ja kaarron jälkeen: Hankala.
Eikä mekään exämiehen kanssa olla mitään ideaalikasvattajia lapselle jolla on isänsä tempperamentti ja minun jästipää. Käsiksi en ole käynyt muuten kuin olen pitänyt kiinni, ettei hän riehuisi itseään kärryistä pääedellä jäiseen asfalttiin. Mutta minä olen kerran uhannut mustalaisilla ja jättämisellä. Useaan otteeseen on tehnyt mieli jättääkin hänet päiväkotiin huutamaan. En ole itsestäni ylpeä. Minä en edes tiedä mistä tuo mustalaisuhkaus tuli. Olen kuullut sen vasta aikuisiässä. Lapsena minua ei ole mustalaisialla peloteltu. (Pyydän anteeksi, jos joku teistä parista lukijasta on romani).
Mutta samaan aikaan minulla nousee ärtymys näitä pukuhuoneen naisia kohtaan, neuvolantätiä kohtaan, kumpaakin lääkäriä kohtaan ja kaveriani kohtaan, koska kaiken sen kiukun ja huudon takana on äärimmäisen herkkä lapsi, joka pelkää tai ei ymmärrä. Tyttäreni alahuuli ei söpösti väpätä, eikä ole raivokohtauksen aikana ylilässytettävissä. Hän ei ole se joka laulaa nätisti ja niiaa ja kiltisti odottaa vuoroaan. Hän haluaa  toimintaa ja viedä sitä eteenpäin. Hänen herkkyyttään ei moni näe. Eikä haluakaan nähdä, kun raivotar hänessä tulee esiin.


Kasvatuspsykologi puhui itsestäänselvyyksiä ja antoi jonkun kirjan nimen. Kehotti palkitsemaan hyvää käytöstä, mutta enpä tiedä miten pieniin osiin pitää se hyvä käytös pilkkoa, että tytärkin ymmärtää. Lääkkeiden kanssa meillä on tarrapalkinto käytössä ja se on toiminut, mutta tämä "hyvä käytös tietyssä tilanteessa" on jotenkin liian laaja minullekin. Perjantaisin olen saanut hänet toimimaan suklaan voimin (pe on karkkipäivä), joskus lelulla. Mutta ei voi joka päivä antaa suklaata, eikä ole varaa uusiin leluihin. Luulenpa, että liiallinen tarrjojen jako pienentää lääkepalkkion arvoa...
Tässäpä on miettiminen, että miten pönkittää omapäisyyden ja tempramenttisuuden hyviä puolia ja samalla hillitä negatiivisia. 

Elämää

On ollut henkisesti raskasta ja samalla äärimmäisen kevyttä. En tiedä olenko sanonut jo täällä, mutta tyttäreni on nyt tutkinnassa, En ole varma tutkitaanko vielä vai onko hänellä lastenreuma. Minä olen niin ymmälläni, kun se heitettiin ilmaan,. mutta mitään ei ole kerrottu kunnolla. Perjantaina hänet nukutettiin ja magneettikuvattiin. Keskiviikkona hänet nukutetaan uudestaan ja pistetään kortisoonia jalkaan. Ehkäpä sitten joku meidän kanssa istahtaa ja sanoo suoraan mitä ja missä mennään.
Mieleni on kapinatilassa. Minä en halua ottaa tätä vastaan nöyrästi! En halua! Mutta pakkohan se on...
Taas on olo, että haluan ottaa lapseni syliin ja viedä pois, ettei häntä pisteltäisi eikä häntä vietäisi pois eikä tarvitsisi katsella vierestä, kun tyttäreni lauleskelee lääkehumalassa.

Muuten olen alkanut havahtumaan elämään. Kevät tulee. Ja minä haaveilen muutoksesta. Yhden muutoksen teen. Jätetään karjasillan puutalo ja muutetaan vähän matkan päähän lähiökolmioon. Pihalla on lasten leikkipaikka ja vaikutti rauhalliselta tienoolta. Saa nähdä miten antaa sydän myöten laittaa tyttö nukkumaan omaan huoneeseensa.
Muita muutoksia vielä sulattelen sydämessäni. Ne vaativatkin enemmän henkistä motivaatiota ja tarmoa kohdata asiat mitä pakenen. Pitää luopua yhdestä, että voi saavuttaa toista. Se tulee olemaan vaikeaa.

Pelon kohtaaminen

Tultiin hiihtolomailemaan Taivalkoskelle ja heti ensimmäisenä kunnon lomapäivänä iski ihan hirveä hammassärky. Oli pakko soittaa paikalliselta hammaslääkäristä kipupäivystysaika. Olin menossa juuri samaan paikkaan mistä minunkin hammaslääkärikammo on peräisin. Hetken kerkesin pelätä, että siellä olisi sama hammaslääkärikin, mutta siskoni tiesi kertoa, että se on jo eläkkeellä.
Astuessani hammashoitolaan sisään mietin, että se paikka on kutistunut. Oli hassu "jättiläinen lilliputtimaassa"-olo. Muistot siitä paikasta on 80-90-luvuilta. Vastaanottovirkailija puhutteli minua etunimeltä, samoin hammashoitaja. Se lisäsi vain oloa, että olen isoksi kasvanut lapsi taas menossa hammaslääkärille. Huonekin oli sama kuin silloin penska- ja nuoruusvuosina. Mielessä oli flashbackit lapsuudesta ja jotka yhdistyivät tähän päivään. Lääkäri vain tervehti kuin aikuista tervehditään ja ai niin... Se ei ollut se sama lääkäri.
Eipä se puudutus tälläkään lääkärillä mennyt ihan putkeen, mutta meni se paremmin kuin sillä lapsuuden ajan hammalääkärillä. Kun tämä huomasi, että puudutus ei ihan toiminutkaan, hän sanoi vain "kas puudutus ei ihan tänne asti ole levinnyt" ja jatkoi toimenpidettä. Mutta ei sentään totaallisesti nollannut minun kivun tuntemusta kuin edeltäjänsä:"No, ei tämä voi käydä kipeästi". Ja jatkanut sitten toimenpidettä.
Tänään aamulla, tai huomasin jo eilen illalla, ettei se paikkaus onnistunut. Kivut oli edelleen niin kamalat, että takaisin hammaslääkäriin vaan ja taas oli sama olo kuin eilen: "jättiläinen lilliputti"-maassa. Kohtasin samassa kauhujen talossa toisen pelkoni, jota olen onnistunut välttelemään tähän asti onnistuneesti, vaikkakin tiesin, että kyllä tämä päivä vielä tulee. Hammaslääkäri sanoi jo kätellessä: "Kyllä meillä on pakko siihen tehdä juurihoito".
Tällä kertaa puudutus toimi ja sitä lisättiinkin, mutta karmaisevaa oli katsoa kuin niitä teriä vaihdettiin silmieni edessä. Ja äänestä kuulin kuinka ne terät hioivat luuta. Mutta kaiken kaikkiaan tämä kokemus ei ollut niin paha kuin odotin sen olevan.´Vielä en uskalla hihkua, että olisin täysin kivusta vapaa. Toivon, että suussa tuntuva kipu on vain sörkkimisestä johtuvaa ärsytystä, eikä muuta.

Sanovat, että jos pelkonsa kohtaa silmästä silmään, niin siitä pääsee. Enpä voi sanoa kokeneeni ihmeparantumista hammaslääkäripelosta. Ehkä tulevaisuudessa uskaltaudun hammaslääkärille ennen kuin hammas murenee suuhun tai on niin kipeä etten voi olla sen kivun kanssa (kuten tähän asti). Nimittäin kolmatta hampaisiin liittyvää pelkoani en halua kohdata: Hampaiden menetystä. Ei minulla ole suoraa hammasrivistöä ja ei tule koskaan olemaankaan, mutta olisi ihan kamalaa, jos yksikään niistä olisi pois.

Kukkahattutäti ulostautuu

Tein facen kautta jonkun höpö höpö testin, että minkälaista blogia mun pitäisi pitää ja mulle tuli Taideblogi.
No, ei tullut yllätyksenä, mietin, että mitenköhän kauan oikeasti jaksaisi jotain taideblogia pitää yllä? Vai tulisiko enemmän kirjoitettua, jos sellainen olisi ja kuka hullu niitä oikeasti lukisi? Eli olisiko sama, vaikka pöytälaatikoon kirjoittas? Ja ehkäpä käy niin, että joku pöllii mun tekstit ja ideat ja voittaa finlandian niillä samaan aikaan, kun minä epätoivoisesti laittaisin lottoa vetämään. Ehkä onkin niin paras, että pidän tarinani päässäni. Eipä pääse kukaan muu niistä hyötymään.

http://kootutkirjaimet.blogspot.fi/

Ei ihan dadaistinen blogi,kuten uhmasin, eikä Finlandia kamaa (varsinkaan, kun ei minun kärsivällisyys riitä mihinkään romaaniin, mistä sen tunnetuimman Finlandian saa). Joten uskaltaudun itse julkaisemaan näitä ja toivon, että se motivoisi kaunokirjoittamaan enemmän.

Elämä se vaan jaksaa heitellä

Tytär on linkannut jo kuukausia (varsinkin aamuisin) ja oikea jalka on ollut turvoksissa. Kipua ei ole usein valittanut, mutta joskus on sanonut, että on jalka kipeä. Eikä hän ole kiivennyt kärryihinsä itse ties kuin pitkään aikaan. Syykin selvisi. Lapsellani on lasten reuma. Ei ole hajuakaan mitä se tarkoittaa käytännössä. Reumaliiton sivuilta luin jotain ja alkoi niin tuntumaan, että nyt ollaan minun jaksamisen rajoilla. Hoitoja, lääkitystä, sairaalareissuja, tukijalkineita....
Päätin olla lukematta enempää ja ottaa asiat vastaan siinä järjestyksessä kuin ne tulee. Edessä olisi magneettikuva, joka otetaan kevyessä nukutuksessa. Minua se pelottaa ja jännittää. Ei voi heittää hanskoja tiskiin ja sanoa, että "Pitäkää tunkkinne!". Valitettavasti. Mieli kyllä tekis.
Yritän ajatella positiivisesti. Sisko sanoi, että hän tietää jonkun jonka lapsi parani reumakuumeesta ja lapseni isä tiesi kans. Mutta kun tyttärelläni ei ole kuumetta liittynyt tuohon jalan turpoamiseen. Päiväkodissa ne huomasi, että tyttö linkuttaa päiväunilta herättyään. Minä ajattelin, että syylä taas kenkkuaa, mutta se syylä on jo aika päivää sitten parantunut. 

Laitoin asuntohakemuksen Sivakalle. Kaveri epäili, että voi olla hometta meidän asunnossa. Ja itsekin olen sitä epäillyt. Ollaan tyttären kanssa alinomaan sairaana ja nyt tämä reumakin alkaa tuntua tämän talon seinien syyltä. Ja en tiedä... Kuvittelenko uuden osoitteen tuovan muutenkin parempaa tullessaan.
En kyllä tiedä millä rahalla minä minnekkään muutan. Mutta en minä jää astmaa odottelemaan taikka jotain syöpää.

Kaiken tämän lisäksi minulla on niin kamala halipula, että tekisi mieleni huutaa. Olen hilkulla menossa takaisin Qruiseriin, vaikka tuskin minä sieltäkään ketään löydän. Hyvällä säkällä taas jonkun huijarin tai kesäisen naisen tapaisen pettymyksen. Ja kaikista varmimmin naisia, joiden kanssa kirjoittelee vaan latteuksia. Oikeassa elämässä en tapaa ketään ikinä. Ja ehkä se oikeasti on niin, ettei muhun kukaan ihastu takaisin. Minusta vaan puuttuu joku. Joten miksi taas latistaa itsensä kaikelle sille paskalle?
Toisaalta muistot on vielä melko kipeitä. En minä niinkään sitä kesäistä naista mieti, mutta hänen jättämät haavat verestää vielä, vaikka eivät vuoda enää valtoimenaan. En tiedä kykenenkö enää koskaan ottamaan kenenkään kiinnostusta vastaankaan ilman, että miettisin mikä mielenterveysongelma tuollakin on ja uskallanko koskaan antautua kenellekään varauksetta.

Kulttuuria kulttuuria!!

Ja niin haudattiin näytelmä lauantaina. Tuntuu, että mulla se jäi ihan kesken, mutta minkäs teet. Hiihtoloman jälkeen aletaan uudestaan harjoittelemaan jotain muuta näytelmää. Toivottavasti sattuu yhtä mieleinen.

Eilen käytiin kaverin kanssa katsomassa Kielletyt laulut Oulun kaupungin teatterissa. Ja sanon suoraan, etten olisi krapulapäivänä muuten lähtenyt ja maksanut vielä 28 euroa, ellei lavalla ollut Pirkko Saisio. Ja kannatti kyllä, vaikka jossain vaiheessa meinasikin peppu puutua, kun tuli pari vähän tylsempää laulua, mutta yleisesti ottaen oli positiivinen kokemus. Jos niitä lauluja on cd:nä missään, niin mielelläni jopa ostaisin.
Vähän nolotti, kun halvempien lippujen toivossa ostettiin liput eturiviin, mutta ei ne ainakaan meille yhtään sen halvempia olleetkaan. - Tai sitten saatiin vinkki vähän liian etukäteen, koska vähän lippujen lunastuksen jälkeen eturivin alennuslippuja mainostettiin. Noh joka tapauksessa.. Rahaahan se vain on ja se on maallista. Ei ehkä olisi nolottanut niin paljoa, mutta mun ja kaverin lisäksi siinä istui vain joku tuntematon nainen. Ei ollut sellaista joukon tuomaa turvaa, eikä voinut kadota olemaan vain yksi kasvo muiden kasvojen joukossa.

Olisin varmaan muuten ihan täydellinen kukkahattutäti, joka harrastelee eri taiteita vapaa-ajalla ja käy katsomassa näytelmiä ja taidenäyttelyitä, ellen olisi oman näytelmäni hautajaisissa vetänyt täydellisiä perskännejä ja oksentanut sänkyni viereen. Viinilasillisen sijaan menin kaupungin teatterista kebapmättölän kautta kotiin, missä pesin oksupyykkiä koko illan.

Mun biisi

Sairaalloinen änskikakku bloggaus

Minä luulen, että Hra Murphy on muuttanut meille asumaan ja/tai universumissa on oikeasti joku, joka pitää hauskaa kustannuksellani. Oli kuka tai mikä tahansa, niin koko sydämestäni sanon: "Haista VITTU!"

Olipa taas suunniteltu, että mentäisiin tyttären ja tytön isän kanssa uimaan viikonloppuna tyttären kolmivuotisten kunniaksi. Oltais sitten käyty jossain purilaispaikassa syömässä ja kotona olisi syöty jälkkäriksi kakkua. Niin oli tarkoitus... Jo etukäteen mielessäni hehkuttelin kuinka tyttö tykkää, kun saa olla sekä äidin, että isän kanssa uimassa, mikä on parasta heti Karvisen jälkeen.

Mutta keskiviikko iltana olin kamalan väsynyt ja torstai-aamuna ei ollut epäilystäkään, kuumetta oli 38 astetta. Perjantaina kuumetta oli jo 39 astetta ja oli uimiset oli pakko unohtaa. Mutta kakun  päätin tehdä vaikka väkisin.  
Ensimmäinen kakkupohja oli kova päältä nestemäistä taikinaa sisältä. Toinen oli uunissa tunnin. Kivikova päältä ja paikoin palanutkin. Sisältä hiinä ja hiinä, että onko raaka vai kypsä. Laitoin lapsen isän hakemaan kaupasta valmiskakkupohjia samalla reissulla, kun hakee tyttären. Kotimatkalla oli tytöllekin noussut kuume 38 celsiukseen. 
Järki sanoi jo, että unohda se kakku jo, kun tyttärelle tuskin kuumeessa maistuu ja ei minunkaan ruokahalu ollut parhaasta päästä. Lapsen isä ei ole niin syöppö kuin maineensa antaa ymmärtää. Mutta hän luultavasti olisi ainoa, joka sitä söisi. Mutta minähän olin päättänyt sen kakun tehdä. 
Minulta loppui kunto tehdä siitä sellaista kuin mielessäni ajattelin, joten tällainen siitä sitten tuli:

Väkivalta ja sen oikeutus

Sitä minä olen tässä mietiskellyt, kun olen kuullut kommenttia liittyen Oulun kaupunginvaltuutetun ja tämän kaverin pahoinpitelyyn Oulun Mannerheimin puistossa, että "kaikkihan sen tietää, että siellä saa turpiinsa" yms. Mikä viittaa siihen, että oli kyseisen kaksikon oma syy, että saivat selkäänsä.

Vaikkakin näin sivuhuomautuksena voisin sanoa, että kyseiset ihmiset seurasivat juuri sitä ohjetta, mitä meille naisille annetaan, ettei tultaisi raiskatuksi: He eivät liikkuneet yksin epämääräisellä alueella.

Se on vissiin ihan liikaa vaadittu, että oli sitä sitten homo, lesbo, biseksuaali, hetero, ihan mikä vaan transalkuinen, mies, nainen, joku siltä väliltä, lapsi, aikuinen, ihminen, eläin ja joku muu (mikä?) kuuluisi olevan turvassa minkäänlaiselta väkivallalta ihan millä vain alueella.

Vai onko olemassa alueita missä on villin lännen lait ja missä saa käydä itseä vituttavien ihmisten kimppuun? Jos näin on, niin sovitaanko, että tavataan Mannerheimin puistossa tänään klo 22. Minä voisin aloittaa turpakäräjät sellaisista, joiden mielestä väkivalta on väkivallan uhrin oma syy.

Äänettömän höpöttelyä

Pitihän sen Herra Murphyn taas tulla ja pilata kaikki. Tai ainakin yrittää. Eilen oli kuumeinen olo ja ääni painoksissa. Tänään on ollut vain ääni painoksissa ja aamulla se katoilikin. Huomenna alkaa kahden viimeisen esityksen putki. Saa nähdä... Tänään olen pariin otteeseen kurlutellut suolavedellä, juonut hunajalla maustettua teetä, syönyt apteekista ostamiani pastilleja. Ainoat mitä en ole tehnyt, ja joita on suositeltu: juonut viinaa kahta päivää putkeen tai edes juonut rommia ja jotain muuta alkoholia hunajalla maustettuna.

Ruokahalu on palannut... Tai pikemminkin makeanhimo. Ja sitä myötä myös pari kiloa. Maanantaina aloitan taas uudestaan suupalojeni syynäämisen. Koulunpenkille paluun kyllä huomaa hankaluutena pitää kirjaa syömisistään.

Ja tänään usean päivän hyvän mielen jälkeen taas masennutti ne samat asiat mitkä aina ennenkin. Mutta sentään huonosta äitiydestä olen päässyt yli. Googlasin ja törmäsin tähän lauseeseen: "Kun uhmaikäinen kiukkuaa äidilleen, mutta käyttäytyy sopuisasti päiväkodissa ja mummolassa, kyse ei ole äidin huonommasta kasvatustyylistä, vaan suhteen läheisyydestä." Tämä oli niin lohdullinen, etä pitäisi se tatuoida vaikka käteen, jos ei muualle sitä saa laitettua. 
Mannerheimin lastensuojeluliiton sivuilta löytyi ihan käytännön neuvojakin, eikä vain tuo lohduttava lause. Nyt onkin mennyt muutama päivä paremmin, kun olen saanut itseni sellaisiin kuosiin, etten mene itse tunteella mukaan tyttären kiukutteluun. Vaan olen jotenkin osannut pysyä vähän rauhallisempana ja keksinytkin pari juttua, jotka toimii jonkin aikaa.

Mieli on mennä katsomaan kaikkea kulttuuria mitä Oulussa on tarjolla. Pitkästä aikaa elokuvissakin on elokuvia, jotka kiinnostaa ja teatteriin on jo Kätilöön liput hommattu ja ensiviikolla pitää muistaa varata Pirkko Saision Oulun vierailuesityksen liput. Kyllä minusta varmaan ihan kelpo kukkahattutäti tulee.

Hyviä totuuksia

Piparkakkutyttö oli omassa blogissaan miettinyt omia huonoja totuuksia itsestään. Ajatus siitä oli lähtenyt jonkun toisen blogista, joka oli huomannut, että ihmiset kirjoittavat blogiinsa vain hyvistä päivistä ja huonot hetket ohitetaan ohimennen... Noh. Minä olen kyllä avautunut mun huonoista hetkistä täällä ja ohittanut hyvät ohimennen johtuen aika pitkälle siitä, etten minä hyvinä hetkinä kerkeä kirjoittamaan. Enkä koe siihen tarvettakaan.
Mietin sitten, että kirjoitanpa minä sitten hyviä asioita itsestäni ja olen pohdiskellut niitä nyt tässä muutaman päivän. Mutta enhän minä keksinyt mitään, mitä en ole salamana ampunut alas. Minä olen itse itseni pahin vihollinen... Mutta yritän kuitenkin. En lupaa ettenkö ampuisi alas. Mutta yirtän olla nollaamatta mitään.

Olen onnistunut laihtumaan kesästä 12 kiloa. Oli tässä väliaikainen vaihe ettei maistunut oikein mikään. Ja niinhän ne kilot tippu. Tänään minulla oli pitkästä aikaa housut, jotka ostin syksymmällä ennen joitain bileitä, että olisi edes yhdet hyvännäköiset ja istuvat housut juuri esim. bileitä silmällä pitäen. Tänään ne roikku päällä ja tunsin itseni Pelle Hermanniksi.

Moni  taidekoulun käynyt on ihaillut maalauksiani, koska minulla on oma omin takeinen tyyli. Olen taiteilijana täydellisesti itse oppinut. Ne vähäisien kurssien, mitä olen ottanut, opit on unohtuneet pitkien maalaustaukojen aikana ja olen palannut vanhoihin "pahoihin" tapoihin, joka on sitten se omintakeinen tyyli.
Joskus penskana päätin, että minä opettelen piirtämään ja maalaamaan ihmisestä näköisen. Sitä opettelen vieläkin.

Sain työssäoppimisen näytöstä kiitettävän arvosanan.

Alitajuisia pelkoja, huonoa äitiyttä ja sitä samaa. Mutta sentään esitykset on menneet hyvin

Keskiviikko aamut on hirveitä. Pelkään niitä jo enemmän kuin maanantai aamuja, jotka nekin on vaikeita. Mutta koska tiistaisin mulla on ollut harjoituksia myöhään iltaan ja tyttö on lapsenhoitajan kanssa, eikä yleensä mene nukkumaan kuin vasta sitten, kun minä olen tullut. Hän on sitten ihan rättipoikki väsynyt aamulla, samoin kuin minäkin. Viime keskiviikkoaamu meni sitten tapellessa IHAN kaikesta. Tyttö märisi ja kiukutteli ja minulla ei pinna kestänyt mitään. Torstai aamuna minä nukuin istualteen ja tyttö nukahti kaikki ulkovaatteet päällä lattialle. Kerittiin kumpanakin aamuna töihin ja päiväkotiin.
To-pe välisenä yönä näin unta, että laitoin facessa eteenpäin jotain maisemakuvia joiden pohjalta yksi puolituttu laittaa minulle viestin, että niiden kuvien perusteella olen äitinä ihan loppuun palanut ja enkä jaksa tyttäreni kanssa. Perjantaina olin ihan pirteä ja aamu meni hyvin. Mikä lie kumma, mutta sain kyseisestä unesta voimaa, vaikka se toi esiin sen mitä alitajuisesti pelkään. Enkä ihan alitajuisestikaan. Ehkä ne on jotenkin hyvä jollain tasolla tunnustaa itselleen ja sitten kaikki on kirkkaampaa.

Eilen alkoi esityskausi ja hyvinhän se meni eilen ja tänäänkin, vaikka tuli jotain ihme replamokia. Nyt jo surettaa valmiiksi, että esityksiä on vain muutama jäljellä. Aivan mahtava näytelmä ja ihana porukka. Sieltä saa voimaa. Ja yleisöstä. Se on ihana tunne, kun yleisöstä hohtaa tunne, että ne viihtyy.

Eemelikamu kertoi aloittaneensa seurustelun ja päättelin kenen kanssa, kun luin kuvailut. Kirjoittelin minäkin hänen kanssaan  pari viestiä aikoinaan, kun vielä olin Qruiserissa. Viime aikoina nuo seurustelu-uutiset on saaneet mieleni enemmän tai vähemmän alavireiseksi, kun olen niin kamalan yksinäinen. Ei tämä. Mutta kun hän alkoi puhumaan, että "olin minäkin alamaissa vielä..." Ja "Kyllä asiat järjestyy", niin minua alkoi masentamaan.
En minä hänelle mitään valittanut. Kerroin  kuulumiset vain ja omasta mielestäni en ruikuttanut. Elämä on vain tällä hetkellä melkoista puurtamista. Kiirettä ja väsymystä. Taas pari yksipuolista ihailua. Ei edes kunnon ihastumista. Toinen on naimisissa miehen kanssa ja toisen yksityiselämästä en tiedä. Ulkoisen habituksen perusteella voisin veikata, että jos hänellä (ja aikavarmasti on, kun kaikilla tuntuu olevan) joku on, niin se on nainen.
Tuttua kauraa tarzanin tavaroita... Sitähän tämä elämä on minulla ollut viime aikoina. Mutta jahka tästäkin suosta jotenkin päästään yli.

Idiootti

Tänään oli näyttö ja läpihän se meni ja pomon mukaan hyvin vielä. Nyt enää kaksi viikkoa jäljellä. Vasta nyt alan tajuta miten siellä toimitaan. Olen kaiketi "vähän" hidas. Tänään en ole alaa vaihtamassa. Katsotaan huomenna tilanne uudestaan.

Meillä meni DVD-soitin rikki. Minä löysin Karviselokuvaboksin Kärkkäiseltä kympillä. Ja ostin pois, kun tyttö niistä niin kovasti tykkää. Ajattelin, että ääni häipyili, koska vanhemmassa KarvisDVD:ssä on niin paljon naarmuja. Vaan eipä se siitä johtunut... Sain kaverilta sen vanhan ja johan alkoi toimia.
Mutta Digiboksi ei sen jälkeen suostunut yhteistyöhön. Huusin Huutonetistä kolmellakympillä uuden. Sen jälkeen tuttava oli kauppaamassa omaansa parilla eurolla. Päivä oltiin ilman televisiota. Tyttö katsoi mielissään Karvista ja kuunneltiin lastenlauluja tietokoneelta. Illalla tajusin, että ei riitä, että panee DVD-soittimen kaukosäätimellä kiinni, vaan pitää painaa virta kokonaan pois koko soittimesta, niin sitten sitten alkaa digiboksikin toimia.
Kärkkäiseltä lähti myös mukaan kengät, joissa on ihan liikaa korkoa, enkä uskalla talvikelillä niillä mennä ollenkaan. Kannattikohan niistäkään kolmeakymppiä maksaa? - No ei. Vaan kun kaupassa oli vain päälimmäisenä ajatuksena, että NYT jotain naisellista asustetta mulle.

Huoh... Idioottina olo tulee lyhyelläkin tähtäimellä kalliiksi.

Sukupuolinen

Tein Hesarin sivuilta leikkimielisen "Oletko mies vai nainen"-testin. Kerroin siitä kaverille ja se sanoi heti, että "Sä olit mies". Joo... En ollut. Olen hyvin nippanappa nainen. Sain 49 miespistettä ja 51 naispistettä. Joskus olen tehnyt transtukipisteen sivuilla sukupuolitestin pariinkin otteeseen. Pitkällä viiveellä tosin. Eka kerralla sain tulokseksi androgyyninen ja toisella kerralla olin selkeästi nainen. Minua häiritsi vähän että juuri transtukipisteen sukupuolitestissä oli sukupuolistereotyyppisiä kysymyksiä. En nyt muista yhtäkään, mutta muutama "omistan kukkaverhot"-tyylinen kysymys siellä oli. Luulisi transtukipisteellä tiedettävän, että mies on mies, vaikka olisi kukkia verhoissa ja jalkojen välisestä alueesta huolimatta.

Joskus tosi nuorena kuuntelin radiosta, kun joku montakymmentä kiloa laihduttanut nainen kertoi, että hänellä oli lihavana sukupuoleton olo ja se on kuulema yleistä lihavilla. Minä sitten olen kaikki nämä vuodet ajatellut, että minä tunnen olevani klöntti lihaa ilman sukupuolta, koska olen lihava. Onnistuneiden laihdutusten myötä olen ulkoisesti muuttunutkin enemmän naiselliseksi. Olen meikannut melkeinpä päivittäin, laittanut hiukset ja vaatteetkin on ollet huolellisemmin valkattuja päälle. Ja kun olen taas alkanut lihoa, niin ulkoisesti olen alkanut muuttua joksikin klöntiksi. Ihan samahan se on... Ruma mikä ruma, vaikka mitä tekis.

En minä mies ole. Vaikka olenkin pahin tuntemani putkiaivo, enkä nykyään käytä käsi/olkalaukkuja kuin silloin kun on ihan pakko (luokkakaveri sanoi mieheksi, kun se kysyi, että missä minä pidän lompakkoa yms, kun mulla ei ole laukkua ja minä sanoin, että taskussa). Ja on mulla joitain vain miehiin yhdistettyjä sikamaisia paheita, joista emme nyt puhu.

Minä nautin hirveästi tälläytymisestä ja samalla minulla on olo, että minä haluaisin olla mies, jotta tälläytyminen olisi jännenpää ja voisi vetää sen oikein yli. Minä siis haluaisin olla drag queen. Tavallaan tunnenkin olevani drageissa, kun olen täysin tällingeissä. Olenkin viime aikoina miettinyt, että jos olisin mies, niin olisin hyvin feminiininen, drag queen tai transvestiitti ja puhe saattas lespata ja ääni kaakattaa.

Ja täytynee mainita, että yksi mikä viehätti viime kesäisessä pettymyksessä oli, että hän sai minut tuntemaan itseni Naiseksi isolla N:llä. Vasta silloin ymmärsin mitä kaikki ne naiset tarkoittaa, kun ne sanoo, että heistä on ihanaa, kun mies on sellainen ja sellainen ja he tuntevat olevansa... Niin... Aah... Minä jopa etsin mekkoa Seppälästä. Onneksi en löytänyt. Tuolla se keräisi pölyä kaapissa, koska mekot saa minut tuntemaan itseni ihan tantaksi.

Oloherrattaren pohdiskelua

Tänään ei harjoitukset venyneetkään kamalasti ja minäkin sain siivottua. Pyykkäsin jopa hirmuisen pyykkikasankin pesukoneen edestä, vaikka ajattelin, että en minä kerkeä pyykätä kuin ehkä koneellisen, pari koko viikonlopun aikana. Juteltiin toisen näyttelijän kanssa, joka antoi minulle synninpäästön. Joskus on hyvä pitää päiviä, ettei tee yhtikäs mitään ja nollata.Täytyy myöntää: olo on mainio. Ja nautin tästä hetkestä, kun pää ei ole täynnä ikäviä ajatuksia. Huomenna voi ollakin jo ihan eri fiilikset, kun pitää mennä jo kuudeksi TOPPIpaikkaan, missä en viihdy yhtään.

Olen ehkä sitttenkin varannut väärän alan tai tehdastyöskentely ei vain ole minulle. Tai kumpaakin. En tiedä... Tänään hyvin menneiden harjoitusten jälkeen, kun on saanut tuta siitä miltä tuntuu kun viihtyy ja pitää siitä mitä tekee, eikä tarvitse koko ajan pinnistellä. Harmi, kun siitä ei kukaan maksa. Vaan nyt en ala sitä itkemään. Minun pitää vain löytää se oma juttuni ja jostain kaivaa itseluottamusta sen verran, että veisin sitä myös eteenpäin. Sen olen huomannut, että suurin vaikeus minulla on kuitenkin ryhmätyö. Vaikka sosiaalinen olenkin. Mutta haluaisin tehdä enemmän itsenäisemmin hommia omalla tavallani ilman, että tarvitsisi koko ajan neuvotella ja säätää.

Mutta nyt on siivottu ja viimeinen koneellinen on kohta koneesta ulos. Sitten voin luvalla soittaa musiikkia youtubesta ja huomenna toivon selviäväni kuudeksi työmaalle. Enää vain kolme viikkoa ja sitten takaisin kouluun. 

Pakoa arjesta

Tänään en ole saanut mitään aikaseksi. Piti siivota. Olen kuunnellut musiikkia youtubesta ja kävin äkkiseltään uimassa just ja just niin, että kerkesin 40 minuuttia uida (tai oikeammin vesijuosta) ennen kuin halli meni kiinni. Olin itselleni luvannut, että viikottain käyn. Mutta olisihan tuota voinut aikaisemminkin käydä. Nyt vasta aloin käymään. Vaan lattiat pursuaa leluja ja muuta. Huomenna päivästä heti harkat. Pitäisi heti aamusta nousta vaan siivoamaan, että kerkeää. Ei jaksa. En kerta kaikkiaan jaksa.
Mieluummin kuuntelen youtubesta kd langia, Erasurea, Marc Almondia... Soitin Skypellä tyttärellekin, kun on isänsä luona. Siellä hän niin iloisesti näytti lempiunikaveriaan, joka jäi sinne joulun jäljiltä. Kun nyt jaksais tämän huonon vaiheen yli, niin ehkä se parempikin aika joskus tulis jolloin siivoamisellakin olisi joku mieli.

Olen minä jossain hyvä

Nimittäin itseni torpedoinnissa. Oli vaihteeksi hyvä päivä. TOPPIpaikassakaan en tuntenut olevani vain haitaksi ja tiellä. Ja olin vielä innoissani eilisistä harkoistakin ja tulevista esityksistä. Ja mitä minä sitten teen? Alan miettimään sitä ainoaa asiaa mikä ei elämässä mene. Ja sitä miten pitää olla psykoosissa, että minusta voi tykätä enemmän kuin kaverina, tai joku muu sosiaalitapaus. Ja että minussa on jotain perustavaa laatua oleva vika ja miten elämä tulee olemaan aina tällaista yksinäistä ja rankkaa... Ja hyvä fiilis pilattu. Kotiin tulin itkun kanssa.

Mahtavaa lessu! Harmi, kun kukaan ei maksa itsensä henkisestä hakkaamisesta. Olisi meinaan aika iso tili mulla.

Luovuuden lähteillä

Alkaa olla harjoituskausi lopussa ja minulla eka kertaa sellainen kutina pöksyissä, että minua innostaa koko näytteleminen ja odotan jo jännityksellä esityksiä. Lähdin mukaan, kun näytelmä oli mielestäni hyvä ja roolikin, vaikka iso onkin, ei ollut liian aikaa viepä, kun olen lavalla vain toisella puoliskolla. Mutta NYT vasta on sellanen innostus koko asiaan tullut.

Olin hölmö, kun kuvittelin, että pystyn teatterin taakseni jättämään.

Vaikka näistä mun valituksista täällä voisi muuta kuvitella, minulla on todella vaikea näyttää haavoittuvuutta. Mikään kivikasvo en ole, mutta mikäli pystyn itseni hillitsemään, niin sen teen kunnes olen itsekseni. Tämä on ollut sitten huono puoli näyttelijänä, koska minulla on ollut myös näyttämöllä tietynlainen suojamuuri. Koomiset roolit ovat olleetkin niitä lemppareita, kun niissä ei ole tarvinnut mennä pintaa syvemmälle, eikä tarvitse olla samalla tavalla "paljas" kuin muissa rooleissa. Nyt olen päättänyt antaa itselleni luvan olla muuriton. Vähän se on vaikeaa ollut, mutta pikkuhiljaa kivi kiveltä se on alas tulossa.

Arkinen masentunut oksennus ja kaveri

Uusi vuosi... Ja olen noussut ylös ennen sian pierua. Vienyt tytön hoitoon. Mennyt töihin. Tullut töistä. Hakenut tytön ja odottanut, että pääsen nukkumaan. Mikään ei ole kiinnostanut. Vielä viime vuoden puolella kärsin kroonisesta seksuaalisesta puutostilasta. Tämän vuoden puolella ei kiinnosta edes seksi. - Ei edes suklaa. Viimeistä voidaan pitää jo vakavana merkkinä jostain.

Tuossa katselin erään lomakuvia uuden naisystävänsä kanssa. He olivat niin samanoloisia ja saman näköisiäkin, että melkein olisivat voineet olla sisaruksia. Sama näyttää pätevän muihinkin seurusteleviin pareihin: energiatasot tai mitkä lie ovat samalla aaltopituudella niin paljon, että näyttävätkin samalta.
Minä olen niin eri planeetalla kuin muut ihmiset. Aina tietyllä tapaa ulkopuolinen. Minun energiat ei kohtaa kenenkään kanssa, enkä ole kenenkään näköinen. Joten ei minulle ole ketään. Siksi on hyvä asia, ettei kiinnosta seksi eikä suklaakaan (seksin korvike).

Sisko ja tämän uusi mies kävi kylässä. Sisko huomautti minun laihtuneen ja uusi mieskin uskalsi sanoa ääneen, että olen laihtunut siitä mistä viimeksi nähtiin. Minä tajusin, että minähän olen laihtunut kesästä noin 12 kiloa. 7-8 kiloa lähti, kun 4 minun jätti, eikä minua kiinnostanut syöminen. Ja 4-5 kiloa on lähtenyt kihnuttamalla ja huomaamatta. Luulisi, että tuntuisi juhlallisemmalta, mutta ei...


Että tässähän tämä elämä menee..


Jännä sana tuo "kaveri". Exän (ei siis lapseni isän, vaan sen toisen kunnon exän) Hangon sukulaisia huvitti, kun täällä pohjoisessa saatettiin puhua puolisosta sanalla "kaveri". Minä muistan aina heistä sen, ettei heille voinut sanoa enää, että "kaveri" missään muodossa, kun alkoi tulla kaksimielistä kuittailua.
Meni pitkään, että kuulin sitä sanaa vastaavassa merkityksessä käytettävän. Muutama kuukausi sitten erään miehen miesystävästä kuulin käytettävän sitä. Mietin, että eikö voinut puhua suoraan miesystävästä tai poikaystävästä, kun sehän hän on ja että jos kyseessä olisi ollut naisystävä, niin olisiko hän ollut "kaveri"? Mutta tiedän, että ainakaan yksi heistä ei varmasti ole mikään homofobi. Ainakaan minulla ei ole tullut sellaista oloa hänestä, että se olisi hälle joku ongelma.
Siitä tuli mieleen, että se on aika hyvä sana kaikille sukupuolineutraaliuden kannattajille, kun ei haluta korostaa seurustelukumppanin sukupuolta, niin sanoo vain "kaveri". Se on tasan tarkkaan yhtä seksitön ja mielenkiinnoton sana kuin "partneri".
Noin tunti sitten erän lapseni isän kaveri tuli vastaan ja hän kysyi, että olenko lapseni isän ... kaveri? Hän käytti sitä sanaa, kun ei muistanut minun nimeä ja ei varmaan ollut varma meidän seurustelustakaan enää.

.