sunnuntai 31. maaliskuuta 2013

Pikku Raivotar

Kuinkahan monta kertaa sitä on katsonut bussin ikkunasta ulos ja toivonut, että äiti huutavine uhmaikäisineen jäisi seuraavalla pysäkillä pois. Tai kaupassa se ärsyttävä kakara, joka vain huutaa ja huutaa... Nyt minä olen sellaisen lapsen äiti.

Olin Eilen Edenissä kaverin ja tämän lapsen kanssa. Niinhän siinä kävi, että tytön huulet sinerti ja vielä olisi halunnut olla. Kiljuvan tytön vein saunatiloihin ja kaikkien naisten katseet kääntyi ja ajatukset tiesin. En jäänyt tyttöä pesemään. Pukukopin kautta suoraan huoneeseen. Kun kaveri tuli lapsineen uimasta, hän totesi, että minulla on melko tempperamenttinen tytär ja siinä hän nätisti taiteili ympärillä, kunnes minä keskeytin sanomalla, että "Sano suoraan vaan: ADHD".

Tyttäressäni on ihana herttainen puoli. Hän hymyilee ja ihmiset hymyilevät takaisin. Kerrankin eräs mies pysähtyi katsomaan, kun tyttö höpötteli iloisesti ja heitteli kanssani näkymätöntä palloa. Sitten ujopuoli, joka menee helposti hämilleen, puhuu hiljaisella äänellä ja asioita, jotka tulevat hänen sisäisestä maailmastaan ja niitä ei kukaan muu ymmärrä (jos ei tiedä sitä lähdettä mistä se tulee). Ja sitten tämä itsepäinen sydänjuuria myöten suuttuva raivotar, joka huutaa, potkii, kiljuu, juoksee pakoon... Joka on omiaan kääntämään kaikki ihmiset itseään vastaan.
Kaverinikin ärsyyntyi silmissä, kun iltavilli väsynyt huomiostani mustasukkainen tytär pelleili ja teki kaikkensa, jotta hän olisi minun huomioni keskipiste, enkä keskustelisi kaverini kanssa (jolla itsellään on useampi lapsi, joten luulisi ymmärtävän). Neuvolan tädinkin olemuksesta näki kuinka hän pinnisteli tyttäreni kanssa, joka ei alkanut häntä ollenkaan. Samoin neuvolan nuori lääkäri ja OYSin erikoislääkäri olivat silmin nähden ärsyyntyneitä.
He eivät ADHDta heittäneet ilmaan, mutta neuvolan täti lähetti kasvatuspsykologille, neuvola lääkäri puhui puheenkehityksen viivästymisestä (samaa päiväkodin erityislastentarhan opettaja) ja OYSin erikoislääkäri sanoi puhelimessa suoraan kierron ja kaarron jälkeen: Hankala.
Eikä mekään exämiehen kanssa olla mitään ideaalikasvattajia lapselle jolla on isänsä tempperamentti ja minun jästipää. Käsiksi en ole käynyt muuten kuin olen pitänyt kiinni, ettei hän riehuisi itseään kärryistä pääedellä jäiseen asfalttiin. Mutta minä olen kerran uhannut mustalaisilla ja jättämisellä. Useaan otteeseen on tehnyt mieli jättääkin hänet päiväkotiin huutamaan. En ole itsestäni ylpeä. Minä en edes tiedä mistä tuo mustalaisuhkaus tuli. Olen kuullut sen vasta aikuisiässä. Lapsena minua ei ole mustalaisialla peloteltu. (Pyydän anteeksi, jos joku teistä parista lukijasta on romani).
Mutta samaan aikaan minulla nousee ärtymys näitä pukuhuoneen naisia kohtaan, neuvolantätiä kohtaan, kumpaakin lääkäriä kohtaan ja kaveriani kohtaan, koska kaiken sen kiukun ja huudon takana on äärimmäisen herkkä lapsi, joka pelkää tai ei ymmärrä. Tyttäreni alahuuli ei söpösti väpätä, eikä ole raivokohtauksen aikana ylilässytettävissä. Hän ei ole se joka laulaa nätisti ja niiaa ja kiltisti odottaa vuoroaan. Hän haluaa  toimintaa ja viedä sitä eteenpäin. Hänen herkkyyttään ei moni näe. Eikä haluakaan nähdä, kun raivotar hänessä tulee esiin.


Kasvatuspsykologi puhui itsestäänselvyyksiä ja antoi jonkun kirjan nimen. Kehotti palkitsemaan hyvää käytöstä, mutta enpä tiedä miten pieniin osiin pitää se hyvä käytös pilkkoa, että tytärkin ymmärtää. Lääkkeiden kanssa meillä on tarrapalkinto käytössä ja se on toiminut, mutta tämä "hyvä käytös tietyssä tilanteessa" on jotenkin liian laaja minullekin. Perjantaisin olen saanut hänet toimimaan suklaan voimin (pe on karkkipäivä), joskus lelulla. Mutta ei voi joka päivä antaa suklaata, eikä ole varaa uusiin leluihin. Luulenpa, että liiallinen tarrjojen jako pienentää lääkepalkkion arvoa...
Tässäpä on miettiminen, että miten pönkittää omapäisyyden ja tempramenttisuuden hyviä puolia ja samalla hillitä negatiivisia. 


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti