On ollut henkisesti raskasta ja samalla äärimmäisen kevyttä. En tiedä olenko sanonut jo täällä, mutta tyttäreni on nyt tutkinnassa, En ole varma tutkitaanko vielä vai onko hänellä lastenreuma. Minä olen niin ymmälläni, kun se heitettiin ilmaan,. mutta mitään ei ole kerrottu kunnolla. Perjantaina hänet nukutettiin ja magneettikuvattiin. Keskiviikkona hänet nukutetaan uudestaan ja pistetään kortisoonia jalkaan. Ehkäpä sitten joku meidän kanssa istahtaa ja sanoo suoraan mitä ja missä mennään.
Mieleni on kapinatilassa. Minä en halua ottaa tätä vastaan nöyrästi! En halua! Mutta pakkohan se on...
Taas on olo, että haluan ottaa lapseni syliin ja viedä pois, ettei häntä pisteltäisi eikä häntä vietäisi pois eikä tarvitsisi katsella vierestä, kun tyttäreni lauleskelee lääkehumalassa.
Muuten olen alkanut havahtumaan elämään. Kevät tulee. Ja minä haaveilen muutoksesta. Yhden muutoksen teen. Jätetään karjasillan puutalo ja muutetaan vähän matkan päähän lähiökolmioon. Pihalla on lasten leikkipaikka ja vaikutti rauhalliselta tienoolta. Saa nähdä miten antaa sydän myöten laittaa tyttö nukkumaan omaan huoneeseensa.
Muita muutoksia vielä sulattelen sydämessäni. Ne vaativatkin enemmän henkistä motivaatiota ja tarmoa kohdata asiat mitä pakenen. Pitää luopua yhdestä, että voi saavuttaa toista. Se tulee olemaan vaikeaa.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)

Ei kommentteja:
Lähetä kommentti