Tupakka im memoriam

Siitä on jo yli vuosi, kun minä lopetin tupakan polton. Silloin povasin, että alan polttamaan heti, kun tytön pää on maailmassa. Tyttö on puolivuotias ja minä en ole henkosiakaan vetänyt. Raskausaikana himoitsin tupakkaa, mutta nyt olen päässyt jo siihen, että tupakka haisee jo pahalle.
J kävi tytön kanssa kylässä ihmisen luona joka ilmeisesti polttaa sisällä tupakkaa ja vaikkakaan ei ollut alkanut tupakille sisällä heidän siellä ollessa, tuoksahti tytöstä pinttynyt tupakka. Jos tyttö ei olisi ollut niin nukuksissa olisin vienyt suorista pesulle, mutta täytynee se tehdä huomenna heti aamusta.

Suoraan sanottuna en uskonut koskaan tätä päivää näkeväni. Muutama tilaisuus on ollut aloittaa. Pahin oli, kun olin kaverin kanssa baarissa ja siihen tuli sitten kolmas joka poltti sinistä Chesterfieldiä mikä oli minun lempimerkki. Sitä poltettiin vain rahapäivinä, muutoin meni paha sätkätupakki. Hän sanoi, että saa siitä hänen askistaan polttaa, jos haluaa. Kyllä halusin, mutta polttamatta jäi.
Kynnys aloittaa vaan kasvaa mitä pidempään olen tupakitta.

Mutta kyllä minä tupakkaa kaipaan. Tylsinä päivinä olisi niin ihana mennä parvekkeelle ja polttelemaan. varsinkin kun hermot on kireällä tekee niin mieli. Tänään kävelin parvekkeen ohi mistä tuulen mukana tuli hienoinen tupakan tuoksu josta tuli jopa hieman nostalginen olo. Ei sille vain voi mitään, mutta kyllä minä nautin tupakoinnista aikoinaan.

Mutta silti se vaan tuntuu jo niin kaukaiselta ajalta. Vähän kuin lapsuus, että sitä muistelee, mutta ei välttämättä halua elää uudelleen.

Jälkiviisasta jossittelua

Minä olen silloin tällöin katsonut Neloselta Luokkakokous nimistä ohjelmaa. Siinä joukko jonkun ameriikan high schoolin entisiä oppilaita kerääntyy yhteen Havajille bailaamaan ja käymään läpi vanhoja asioita.
Aika moni halusi yrittää uudelleen vanhojen poika/tyttöystävien kanssa tai lähestyä ihmisiä joita ei kouluaikoina uskaltanut lähestyä. Yksikin oli kymmenen vuotta elämästään miettinyt, että hänen high school aikainen poikaystävä olisi hänelle juuri se sopiva aviomies ja eipä ollut sitten paljoa muita noteerannut. Noh, tämä unelmien poikamies sitten oli high schoolissa pettänyt tätä toisen kanssa ja kyllähän se sitten sielläkin luokkakokouksessa touhusi juuri saman naisen kanssa. Jeps.. Jeps... Kymmenen vuotta piti odottaa, että sama kuvio toistuisi ja vielä samojen ihmisten kanssa.

Jälkiviisaus on kaikista viisauksista ärsyttävintä. Varsinkin, jos ja kun itse siihen sortuu ja jää siihen jossittelun ja kunpa-ajattelun ikävään noidankehään. Kaikilla kun on menneisyydessään asioita mitä katuu tai toivoisi tehneensä toisin. Jos muuta väittää ei ole joko elänyt tai valehtelee. "Ken synnitön on..." Ja niin edespäin.

Sain teiniajan kirjeystävältäni pinkan minun vanhoja yläaste-lukioajan kirjeitä luettavakseni muutama vuosi sitten. Olin kerennyt jo unohtaa, niin kuin suurimman osan muunkin lapsuudestani ja nuoruudestani, mutta yhdessä kirjeessä kerroin miten minulle oli soittanut joku, joka esittäytyi minulle nimellä "Pekka". Luulin, että joku porukka koulusta pitää minua pilkkanaan ja olin sanonut jotain todella ilkeää ja lyönyt luurin korvaan.
Sen jälkeen olin lähtenyt ostoksille ja Halpa-Hallissa minua katsoi oudosti yksi myyjistä ja silloin minulle valkeni, että hänenkin nimensä oli Pekka. Hän oli sen verran minua vanhempi, ettei hän ollut enää koulussa ja näin ollen ei tiennyt mitään koulun oppilaiden nokkimisjärjestyksestä.
Eipä ennen ole hävettänyt niin paljoa kuin silloin. Niin teki mieli mennä ajassa taaksepäin ja ottaa uusiksi koko puhelu.
Mutta eihän se sellainen ole mahdollista. Mieleni teki kysyä soittiko hän juuri ja pyytää anteeksi. Sitäkään en tehnyt. Olin vain niin kuin mitään ei olisi sattunutkaan.

Viime vuonna teimme viime hetken ostoksia lapselle ennen kuin lapsi syntyi lähimmässä Tokmannissa ja sattumalta törmäsin tähän Pekkaan taas. Taas olisi ollut pieni tilaisuus sanoa, että "taisit soittaa minulle joskus monta monituista vuotta sitten ja minä olin olin ilkeä ja löin luurin korvaan. Anteeksi". Mutta sen sijaan välttelin häntä niin paljon kuin mahdollista. Mutta silloin kun jotain yrittää vältellä, niin tämähän tulee joka paikassa vastaan. Niin tämä Pekkakin oli aina jossain hyllyn välissä puuhailemassa, kun yritti kuikkelehtia muka huomaamattomasti. Leikin, etten muka tunne ja hän teki samoin tai hän ei muistanut minua ollenkaan.
Noh, ajankohta oli mahdollisimman huono, kun hän oli töissä. Mutta täytyy sanoa, että kyllä se vähän taas kummittelee, että tiedän hänen olevan töissä lähellä. Enää ei ole edes sitä tekosyytä etten tietäisi missä hän nykyään majailee.

Kirjeessä olin sitten sortunut jossittelemaan, että jos olisin ollut ystävällinen tälle Pekalle ja jatkanut puhelua. Olisi minulla kenties poikaystävä, jolla on työpaikka ja auto. Noh... Sen jossittelun voi hyvällä omallatunnolla raksia pois jossittelulistalta. Toivoisin, etten sorru alkamaan kenenkään kanssa VAIN työpaikan ja auton vuoksi.

Olen minäkin muutamalla "mitä jos" ja "voi kunpa" listalla ainakin joskus ollut. Eräs veljeni ystävä pyysi anteeksi, koska oli minua kouluaikoina lyönyt. Itse en muistanut koko tapausta.
Samainen kaveri kertoi, että hänen ystävänsä häpeää sitä miten hän oli minua koulaikoina kohdellut.
Muuta en koko ihmisestä muista kuin, että hän seurusteli minun pahimman kiusaajani kanssa.
Toinen veljeni kaveri kertoi, että hän oli lapsena ihastunut minuun. Minä luulin, että hän puhui siskostani, koska siskollani on aina ollut muutama ihailija siinä veljessarjassa. Mutta kun tapasin hänet hän toisti tarinansa ja kertoi nähneensä minut kesäleirillä. Siskoni ei tietääkseni ole ollut millään kesäleirillä.
Olisinpa minä tiennyt nuorempana tiennyt, että joku minustakin tykkää. Olisi varmaan vähän ollut parempi mieli.. Tai sitten kyseinen poika olisi saanut saman kyseenalaisen kunnian tulla kohdelluksi samoin kuin Pekka kymmenisen vuotta myöhemmin.. Kuka tietää...

Meillä ryömitään!!

Niin tai tytär ryömii ja "aikuiset" käy kääntelemässä, kun yhtäkkiä sitä vaan huomaa, että joka paikka on täynnä sellaisia paikkoja minne penska ei oikeastaan saisi mennä tai on muuten vaan huonommalla siivouksella ollut.
Noh.. Itseä niskasta kiinni ja pölyrätti käteen. Samaten miettiä minne kaikki johdot yms. sellaset puskis.

Vaikka minä silloin, kun tyttö oli ihan sylivauva, odotti vaan, että tyttö kasvas, niin nyt on jo ikäväkin sitä aikaa, kun tyttö vaan nukkui ja söi. Toisaalta on myös mukavaa, kun hänen kanssaan voi jo hieman kommunikoidakin. Hän tunnistaa oman nimensäkin ja uteliaana kaikki pitää kokeilla.

13. päivän magiikkaa ja äitiangstailua

Uhmasin kolmannentoista päivän perjantaita ja poljin pyörälläni, jossa takarengas väpättää. Ajattelin, että kun on perjantai ja kolmastoista päivä, niin se varmasti posahtaa rikki lopullisesti kesken matkan.
Syy miksi lähdin oli, että kaupungin toisella puolella marketeilla äidinmaidonvastikepurkki maksaa vähemmän kuin missään muualla.
Minähän lastasin itselleni kassillisen ja lähdin kotia kohti. Veikkasin, että kun tulee alamäki, niin pyörä ei kestä, mutta pyörä kesti. Kassi ei. Tippu maahan, mutta onneksi vain muutama purkki alkoi vuotaa.

Noh.. Lotto-onni oli sama kuin yleensä. Pari oikein ja loput viereen.

Viikon vietin Taivalkoskella äidin helmoissa. Tuntui omituiselta puhua äidistä mummona. Jos tyttäreni ymmärsi puoliaan mitä hänelle höpöttelin, niin hän on varmasti sekaisin onko mummo äiti vai mummo.

Itse en ottanut asiaa puheeksi. Äitini otti. Hän alkoi puhumaan omia teorioitaan homoseksuaalisuudesta ja ei ilmeisemmin osaa sitä minuun yhdistää enää ollenkaan, kun puhui "niistä". Ilmeisemmin homoseksuaalisuus on itse valittua ja sen valitsee sellainen, joka tykkää tulla kohdelluksi huonosti, koska sitten pääsee leikkimään marttyyriä.
Ja kuten tyypillistä lyöttäytyy siihen sitten pikkuveljenikin "minua vastaan", kun minä vedän hernettä nenään.
Ja kohta äiti jo kyselee mitä minun ex-tyttöystävälle kuuluu.

Minä laputtelin takaisin kaappiin. Saa nähdä tulenko ulos äidille enää. Ihan tarpeeksi siinäkin, että hänestä minua koulussa kiusanneet halusivat olla vain minun kavereita, mutta kun minä olin sellanen vaikeasti lähestyttävä pelottava karhu, niin ne lähestyivät minua kiusaamalla. Eli, omaa syytä sekin.
Minustahan ei tullut vaikeasti lähestyttävää "karhua", koska minua kiusattiin, vaan koska olin (olen?) niin vaikea ihminen. Tähän saa asettaa sarkasmimerkin.

Äiti on mitä on ja ei minulla ole resursseja hänen päätään kääntää. Mutta toivoisin, etten tätä nakkia vie eteen päin tyttärelleni. Tyttäreni saa olla miten "vaikea" tahansa, mutta silti häntä ei saa minun siunauksella kiusata. Sen tiedän, että äiti laittoi omaa nakkiaan minulle eteenpäin.

Muuten oli mukavaa ja oli todella haikea palata Ouluun. Tekisi mieleni kytätä vapautuvia asuntoja siskoni naapurista ja muuttaa takaisin, mutta ei siellä minulle mitään ole. Ei ole koskaan ollutkaan.

Nyt on elämässäni pitkästä aikaa tunne, että "tulevaisuutta ei ole". Viimeksi siltä tuntui joskus lukioaikoina.