Elämä se vaan jaksaa heitellä

Tytär on linkannut jo kuukausia (varsinkin aamuisin) ja oikea jalka on ollut turvoksissa. Kipua ei ole usein valittanut, mutta joskus on sanonut, että on jalka kipeä. Eikä hän ole kiivennyt kärryihinsä itse ties kuin pitkään aikaan. Syykin selvisi. Lapsellani on lasten reuma. Ei ole hajuakaan mitä se tarkoittaa käytännössä. Reumaliiton sivuilta luin jotain ja alkoi niin tuntumaan, että nyt ollaan minun jaksamisen rajoilla. Hoitoja, lääkitystä, sairaalareissuja, tukijalkineita....
Päätin olla lukematta enempää ja ottaa asiat vastaan siinä järjestyksessä kuin ne tulee. Edessä olisi magneettikuva, joka otetaan kevyessä nukutuksessa. Minua se pelottaa ja jännittää. Ei voi heittää hanskoja tiskiin ja sanoa, että "Pitäkää tunkkinne!". Valitettavasti. Mieli kyllä tekis.
Yritän ajatella positiivisesti. Sisko sanoi, että hän tietää jonkun jonka lapsi parani reumakuumeesta ja lapseni isä tiesi kans. Mutta kun tyttärelläni ei ole kuumetta liittynyt tuohon jalan turpoamiseen. Päiväkodissa ne huomasi, että tyttö linkuttaa päiväunilta herättyään. Minä ajattelin, että syylä taas kenkkuaa, mutta se syylä on jo aika päivää sitten parantunut. 

Laitoin asuntohakemuksen Sivakalle. Kaveri epäili, että voi olla hometta meidän asunnossa. Ja itsekin olen sitä epäillyt. Ollaan tyttären kanssa alinomaan sairaana ja nyt tämä reumakin alkaa tuntua tämän talon seinien syyltä. Ja en tiedä... Kuvittelenko uuden osoitteen tuovan muutenkin parempaa tullessaan.
En kyllä tiedä millä rahalla minä minnekkään muutan. Mutta en minä jää astmaa odottelemaan taikka jotain syöpää.

Kaiken tämän lisäksi minulla on niin kamala halipula, että tekisi mieleni huutaa. Olen hilkulla menossa takaisin Qruiseriin, vaikka tuskin minä sieltäkään ketään löydän. Hyvällä säkällä taas jonkun huijarin tai kesäisen naisen tapaisen pettymyksen. Ja kaikista varmimmin naisia, joiden kanssa kirjoittelee vaan latteuksia. Oikeassa elämässä en tapaa ketään ikinä. Ja ehkä se oikeasti on niin, ettei muhun kukaan ihastu takaisin. Minusta vaan puuttuu joku. Joten miksi taas latistaa itsensä kaikelle sille paskalle?
Toisaalta muistot on vielä melko kipeitä. En minä niinkään sitä kesäistä naista mieti, mutta hänen jättämät haavat verestää vielä, vaikka eivät vuoda enää valtoimenaan. En tiedä kykenenkö enää koskaan ottamaan kenenkään kiinnostusta vastaankaan ilman, että miettisin mikä mielenterveysongelma tuollakin on ja uskallanko koskaan antautua kenellekään varauksetta.

Kulttuuria kulttuuria!!

Ja niin haudattiin näytelmä lauantaina. Tuntuu, että mulla se jäi ihan kesken, mutta minkäs teet. Hiihtoloman jälkeen aletaan uudestaan harjoittelemaan jotain muuta näytelmää. Toivottavasti sattuu yhtä mieleinen.

Eilen käytiin kaverin kanssa katsomassa Kielletyt laulut Oulun kaupungin teatterissa. Ja sanon suoraan, etten olisi krapulapäivänä muuten lähtenyt ja maksanut vielä 28 euroa, ellei lavalla ollut Pirkko Saisio. Ja kannatti kyllä, vaikka jossain vaiheessa meinasikin peppu puutua, kun tuli pari vähän tylsempää laulua, mutta yleisesti ottaen oli positiivinen kokemus. Jos niitä lauluja on cd:nä missään, niin mielelläni jopa ostaisin.
Vähän nolotti, kun halvempien lippujen toivossa ostettiin liput eturiviin, mutta ei ne ainakaan meille yhtään sen halvempia olleetkaan. - Tai sitten saatiin vinkki vähän liian etukäteen, koska vähän lippujen lunastuksen jälkeen eturivin alennuslippuja mainostettiin. Noh joka tapauksessa.. Rahaahan se vain on ja se on maallista. Ei ehkä olisi nolottanut niin paljoa, mutta mun ja kaverin lisäksi siinä istui vain joku tuntematon nainen. Ei ollut sellaista joukon tuomaa turvaa, eikä voinut kadota olemaan vain yksi kasvo muiden kasvojen joukossa.

Olisin varmaan muuten ihan täydellinen kukkahattutäti, joka harrastelee eri taiteita vapaa-ajalla ja käy katsomassa näytelmiä ja taidenäyttelyitä, ellen olisi oman näytelmäni hautajaisissa vetänyt täydellisiä perskännejä ja oksentanut sänkyni viereen. Viinilasillisen sijaan menin kaupungin teatterista kebapmättölän kautta kotiin, missä pesin oksupyykkiä koko illan.

Mun biisi

Sairaalloinen änskikakku bloggaus

Minä luulen, että Hra Murphy on muuttanut meille asumaan ja/tai universumissa on oikeasti joku, joka pitää hauskaa kustannuksellani. Oli kuka tai mikä tahansa, niin koko sydämestäni sanon: "Haista VITTU!"

Olipa taas suunniteltu, että mentäisiin tyttären ja tytön isän kanssa uimaan viikonloppuna tyttären kolmivuotisten kunniaksi. Oltais sitten käyty jossain purilaispaikassa syömässä ja kotona olisi syöty jälkkäriksi kakkua. Niin oli tarkoitus... Jo etukäteen mielessäni hehkuttelin kuinka tyttö tykkää, kun saa olla sekä äidin, että isän kanssa uimassa, mikä on parasta heti Karvisen jälkeen.

Mutta keskiviikko iltana olin kamalan väsynyt ja torstai-aamuna ei ollut epäilystäkään, kuumetta oli 38 astetta. Perjantaina kuumetta oli jo 39 astetta ja oli uimiset oli pakko unohtaa. Mutta kakun  päätin tehdä vaikka väkisin.  
Ensimmäinen kakkupohja oli kova päältä nestemäistä taikinaa sisältä. Toinen oli uunissa tunnin. Kivikova päältä ja paikoin palanutkin. Sisältä hiinä ja hiinä, että onko raaka vai kypsä. Laitoin lapsen isän hakemaan kaupasta valmiskakkupohjia samalla reissulla, kun hakee tyttären. Kotimatkalla oli tytöllekin noussut kuume 38 celsiukseen. 
Järki sanoi jo, että unohda se kakku jo, kun tyttärelle tuskin kuumeessa maistuu ja ei minunkaan ruokahalu ollut parhaasta päästä. Lapsen isä ei ole niin syöppö kuin maineensa antaa ymmärtää. Mutta hän luultavasti olisi ainoa, joka sitä söisi. Mutta minähän olin päättänyt sen kakun tehdä. 
Minulta loppui kunto tehdä siitä sellaista kuin mielessäni ajattelin, joten tällainen siitä sitten tuli:

Väkivalta ja sen oikeutus

Sitä minä olen tässä mietiskellyt, kun olen kuullut kommenttia liittyen Oulun kaupunginvaltuutetun ja tämän kaverin pahoinpitelyyn Oulun Mannerheimin puistossa, että "kaikkihan sen tietää, että siellä saa turpiinsa" yms. Mikä viittaa siihen, että oli kyseisen kaksikon oma syy, että saivat selkäänsä.

Vaikkakin näin sivuhuomautuksena voisin sanoa, että kyseiset ihmiset seurasivat juuri sitä ohjetta, mitä meille naisille annetaan, ettei tultaisi raiskatuksi: He eivät liikkuneet yksin epämääräisellä alueella.

Se on vissiin ihan liikaa vaadittu, että oli sitä sitten homo, lesbo, biseksuaali, hetero, ihan mikä vaan transalkuinen, mies, nainen, joku siltä väliltä, lapsi, aikuinen, ihminen, eläin ja joku muu (mikä?) kuuluisi olevan turvassa minkäänlaiselta väkivallalta ihan millä vain alueella.

Vai onko olemassa alueita missä on villin lännen lait ja missä saa käydä itseä vituttavien ihmisten kimppuun? Jos näin on, niin sovitaanko, että tavataan Mannerheimin puistossa tänään klo 22. Minä voisin aloittaa turpakäräjät sellaisista, joiden mielestä väkivalta on väkivallan uhrin oma syy.

Äänettömän höpöttelyä

Pitihän sen Herra Murphyn taas tulla ja pilata kaikki. Tai ainakin yrittää. Eilen oli kuumeinen olo ja ääni painoksissa. Tänään on ollut vain ääni painoksissa ja aamulla se katoilikin. Huomenna alkaa kahden viimeisen esityksen putki. Saa nähdä... Tänään olen pariin otteeseen kurlutellut suolavedellä, juonut hunajalla maustettua teetä, syönyt apteekista ostamiani pastilleja. Ainoat mitä en ole tehnyt, ja joita on suositeltu: juonut viinaa kahta päivää putkeen tai edes juonut rommia ja jotain muuta alkoholia hunajalla maustettuna.

Ruokahalu on palannut... Tai pikemminkin makeanhimo. Ja sitä myötä myös pari kiloa. Maanantaina aloitan taas uudestaan suupalojeni syynäämisen. Koulunpenkille paluun kyllä huomaa hankaluutena pitää kirjaa syömisistään.

Ja tänään usean päivän hyvän mielen jälkeen taas masennutti ne samat asiat mitkä aina ennenkin. Mutta sentään huonosta äitiydestä olen päässyt yli. Googlasin ja törmäsin tähän lauseeseen: "Kun uhmaikäinen kiukkuaa äidilleen, mutta käyttäytyy sopuisasti päiväkodissa ja mummolassa, kyse ei ole äidin huonommasta kasvatustyylistä, vaan suhteen läheisyydestä." Tämä oli niin lohdullinen, etä pitäisi se tatuoida vaikka käteen, jos ei muualle sitä saa laitettua. 
Mannerheimin lastensuojeluliiton sivuilta löytyi ihan käytännön neuvojakin, eikä vain tuo lohduttava lause. Nyt onkin mennyt muutama päivä paremmin, kun olen saanut itseni sellaisiin kuosiin, etten mene itse tunteella mukaan tyttären kiukutteluun. Vaan olen jotenkin osannut pysyä vähän rauhallisempana ja keksinytkin pari juttua, jotka toimii jonkin aikaa.

Mieli on mennä katsomaan kaikkea kulttuuria mitä Oulussa on tarjolla. Pitkästä aikaa elokuvissakin on elokuvia, jotka kiinnostaa ja teatteriin on jo Kätilöön liput hommattu ja ensiviikolla pitää muistaa varata Pirkko Saision Oulun vierailuesityksen liput. Kyllä minusta varmaan ihan kelpo kukkahattutäti tulee.

Hyviä totuuksia

Piparkakkutyttö oli omassa blogissaan miettinyt omia huonoja totuuksia itsestään. Ajatus siitä oli lähtenyt jonkun toisen blogista, joka oli huomannut, että ihmiset kirjoittavat blogiinsa vain hyvistä päivistä ja huonot hetket ohitetaan ohimennen... Noh. Minä olen kyllä avautunut mun huonoista hetkistä täällä ja ohittanut hyvät ohimennen johtuen aika pitkälle siitä, etten minä hyvinä hetkinä kerkeä kirjoittamaan. Enkä koe siihen tarvettakaan.
Mietin sitten, että kirjoitanpa minä sitten hyviä asioita itsestäni ja olen pohdiskellut niitä nyt tässä muutaman päivän. Mutta enhän minä keksinyt mitään, mitä en ole salamana ampunut alas. Minä olen itse itseni pahin vihollinen... Mutta yritän kuitenkin. En lupaa ettenkö ampuisi alas. Mutta yirtän olla nollaamatta mitään.

Olen onnistunut laihtumaan kesästä 12 kiloa. Oli tässä väliaikainen vaihe ettei maistunut oikein mikään. Ja niinhän ne kilot tippu. Tänään minulla oli pitkästä aikaa housut, jotka ostin syksymmällä ennen joitain bileitä, että olisi edes yhdet hyvännäköiset ja istuvat housut juuri esim. bileitä silmällä pitäen. Tänään ne roikku päällä ja tunsin itseni Pelle Hermanniksi.

Moni  taidekoulun käynyt on ihaillut maalauksiani, koska minulla on oma omin takeinen tyyli. Olen taiteilijana täydellisesti itse oppinut. Ne vähäisien kurssien, mitä olen ottanut, opit on unohtuneet pitkien maalaustaukojen aikana ja olen palannut vanhoihin "pahoihin" tapoihin, joka on sitten se omintakeinen tyyli.
Joskus penskana päätin, että minä opettelen piirtämään ja maalaamaan ihmisestä näköisen. Sitä opettelen vieläkin.

Sain työssäoppimisen näytöstä kiitettävän arvosanan.