tiistai 28. syyskuuta 2010

Kaikki lapseni. Elävät ja kuolleet.

Eräs kaverini mainosti Facebookissa TV2'n Inhimillistä tekijää. Siinä oli aiheena enkelivauvat. Ajattelin, että mainostaa, koska asia koskettaa häntä, koska toinen hänen kaksoispojistaan kuoli kohtuun. Itse en uskaltanut katsoa (enkä kerinnytkään, koska olin tyttären pikkuserkun synttäreillä). En ole omasta keskenmenostani yli päässyt. Mutta tänään selvisi, että hän itse oli kyseisessä ohjelmassa haastateltavana.
Se tulee uusintana torstaina ja näkyy YLE areenalla. Nyt on olo, että pitäisi katsoa. Jos ei muusta niin solidaarisuudesta kaveriani kohtaan. Vaikka menetin omani jo 9. viikolla, enkä hänen liikkeitään tuntenut enkä edes sydänääniä kuullut, tuntui se kuin olisi täysaikaisen lapsen menettänyt. Pelottaa, että se vain muistuttaa liikaa omasta menetyksestä, vaikka toisaalta voihan se olla, että sen katsominen olisi jokseenkin terapeuttinen kokemus.

Enkä tiedä voiko ihan "vertailla" meidän tapauksia, koska hän kerkesi jo nimetäkin kaksosensa ja tunsi kummankin liikkeet. Voin vain kuvitella millaista piinaa hänellä viimeiset raskauskuukaudet ovat mahtaneet olla, koska oli vaara, että hän menettää toisenkin lapsistaan.

Toisaalta minä seurasin tarkkaan viikko viikolta lapseni kehitystä enkä olisi malttanut odottaa, että alkaisi liikkeet jo tuntua yms. Ja sitten alkoi veren vuoto ja lopulta seisoin keskellä vessan lattiaa sikiö kädessä (hän "syntyi" käteeni, kun olin pyyhkimässä). Ja siitä seuraamisesta oli se hyöty, että näin, että lapseni oli lopettanut kehittymisen viikko pari aikaisemmin.

torstai 16. syyskuuta 2010

DR Phil ja itse ajetut hiukset

Toissapäivänä sain idea leikata itse omat hiukseni. Silloin en uskaltanut, vaikka ajatus suorastaan jäysi koko illan. Eilen aamusta sama "kuva" pyöri päässä ja pohdinnat miten siihen päästän. Kävin kaverin kanssa uimassa ja hänellekin naureskelin, että olipa melkein vastustamaton kiusaus leikata itse omat hiukset.
Tulen uimasta, otan uimakamppeet ja painun suihkuhuoneeseen, ripustan uimakamppeet saunaan kuivumaan ja ajan hiukseni exän hiustenleikkuukoneella.
Olin melko tyytyväinen lopputulokseen, mutta tänään kun katsoin uusilla silmillä, niin... en... ole... niin... var...ma....

Kuva
(en ole vihainen. Mulla on tuima perusilme)

Jotenkin hellyttävällä tavalla siitä näkee, että ne on itse leikatut. Tai ainakin minua ne hellyttää. :lol: Noh.. Hiukset on uusiutuva luonnonvara.

Viime yönä työstin omia piiloagressioitani.
Olin Dr Phil Dr. Philin paikalla. Joku minun entisistä vieraista oli lähettänyt minulle kirjeen, missä hän vaati anteeksipyyntöä. Minä ohjelman alkumonologissa ilmoitin, etten pyydä anteeksi keltään enkä miltään. Ilmoitin myös etten jaksa sympatiseerata pettäviä aviovaimoja ja -miehiä, kun on elämässä muitakin ongelmia. Sitten sanoin jokaiselle yleisön jäsenelle "Screw you" erikseen.

keskiviikko 8. syyskuuta 2010

Haikumaattinen

Tyttären kummisetä houkkas kirjottamaan laulujen sanoja hälle vaikka miten yritin hänelle toitottaa, että minä en osaa kirjottaa runoja ja vielä vähemmän laulujen sanoja. Vaan kohta minä huomasin istuvani ja kuuntelin melodian pätkiä ja vääntelin huonoa riimiä hänen kanssaan. Jopa innostuin siitä, vaikka ei se teksti mitään hyvää ollut. Riimi vei naista eikä toisin päin.
Eipä siinä.. Hän pyysi sitten, että kirjottasin hänelle jotain valmiiksi ja hän säveltäisi siihen. Mutta sanoin, että en edelleenkään osaa runoja kirjottaa.

Minä päätin ottaa itseäni niskasta kiinni ja alkaa pikku hiljaa kirjottamaan työhakemusta tai pohjaa mitä voi sitten tarpeen vaatiessa muokata. Vanha on korpulla, korppu hukassa ja ei taida missään koneessa olla korppupaikkaa. Ja se ainoa korppupaikallinen kone on rikki.
Aukasin tekstinkäsittelyohjelman ja päähäni pälkähti: kirjoitanpa haikun. Hain netistä haikun kaavan ja kirjoitinpa parit biisin sanaehdokkaan haikun muodossa ja laitoin menemään. Muitakin haikuja alkoi kerääntyä, kun kaikki asiat vaan vääntyy päässä haukuiksi. Riviäkään en ole hakemusta kirjottanut.
Näin. Minä olen mestari keskittymään aina täysin epäolennaiseen. :roll:

Kuka haluaisi palkata tyypin tämän hakemuksen takana?

Avointa paikkaa
hakee ahkera nainen
Liitteenä CV

torstai 26. elokuuta 2010

Tupakka im memoriam

Siitä on jo yli vuosi, kun minä lopetin tupakan polton. Silloin povasin, että alan polttamaan heti, kun tytön pää on maailmassa. Tyttö on puolivuotias ja minä en ole henkosiakaan vetänyt. Raskausaikana himoitsin tupakkaa, mutta nyt olen päässyt jo siihen, että tupakka haisee jo pahalle.
J kävi tytön kanssa kylässä ihmisen luona joka ilmeisesti polttaa sisällä tupakkaa ja vaikkakaan ei ollut alkanut tupakille sisällä heidän siellä ollessa, tuoksahti tytöstä pinttynyt tupakka. Jos tyttö ei olisi ollut niin nukuksissa olisin vienyt suorista pesulle, mutta täytynee se tehdä huomenna heti aamusta.

Suoraan sanottuna en uskonut koskaan tätä päivää näkeväni. Muutama tilaisuus on ollut aloittaa. Pahin oli, kun olin kaverin kanssa baarissa ja siihen tuli sitten kolmas joka poltti sinistä Chesterfieldiä mikä oli minun lempimerkki. Sitä poltettiin vain rahapäivinä, muutoin meni paha sätkätupakki. Hän sanoi, että saa siitä hänen askistaan polttaa, jos haluaa. Kyllä halusin, mutta polttamatta jäi.
Kynnys aloittaa vaan kasvaa mitä pidempään olen tupakitta.

Mutta kyllä minä tupakkaa kaipaan. Tylsinä päivinä olisi niin ihana mennä parvekkeelle ja polttelemaan. varsinkin kun hermot on kireällä tekee niin mieli. Tänään kävelin parvekkeen ohi mistä tuulen mukana tuli hienoinen tupakan tuoksu josta tuli jopa hieman nostalginen olo. Ei sille vain voi mitään, mutta kyllä minä nautin tupakoinnista aikoinaan.

Mutta silti se vaan tuntuu jo niin kaukaiselta ajalta. Vähän kuin lapsuus, että sitä muistelee, mutta ei välttämättä halua elää uudelleen.

lauantai 21. elokuuta 2010

Jälkiviisasta jossittelua

Minä olen silloin tällöin katsonut Neloselta Luokkakokous nimistä ohjelmaa. Siinä joukko jonkun ameriikan high schoolin entisiä oppilaita kerääntyy yhteen Havajille bailaamaan ja käymään läpi vanhoja asioita.
Aika moni halusi yrittää uudelleen vanhojen poika/tyttöystävien kanssa tai lähestyä ihmisiä joita ei kouluaikoina uskaltanut lähestyä. Yksikin oli kymmenen vuotta elämästään miettinyt, että hänen high school aikainen poikaystävä olisi hänelle juuri se sopiva aviomies ja eipä ollut sitten paljoa muita noteerannut. Noh, tämä unelmien poikamies sitten oli high schoolissa pettänyt tätä toisen kanssa ja kyllähän se sitten sielläkin luokkakokouksessa touhusi juuri saman naisen kanssa. Jeps.. Jeps... Kymmenen vuotta piti odottaa, että sama kuvio toistuisi ja vielä samojen ihmisten kanssa.

Jälkiviisaus on kaikista viisauksista ärsyttävintä. Varsinkin, jos ja kun itse siihen sortuu ja jää siihen jossittelun ja kunpa-ajattelun ikävään noidankehään. Kaikilla kun on menneisyydessään asioita mitä katuu tai toivoisi tehneensä toisin. Jos muuta väittää ei ole joko elänyt tai valehtelee. "Ken synnitön on..." Ja niin edespäin.

Sain teiniajan kirjeystävältäni pinkan minun vanhoja yläaste-lukioajan kirjeitä luettavakseni muutama vuosi sitten. Olin kerennyt jo unohtaa, niin kuin suurimman osan muunkin lapsuudestani ja nuoruudestani, mutta yhdessä kirjeessä kerroin miten minulle oli soittanut joku, joka esittäytyi minulle nimellä "Pekka". Luulin, että joku porukka koulusta pitää minua pilkkanaan ja olin sanonut jotain todella ilkeää ja lyönyt luurin korvaan.
Sen jälkeen olin lähtenyt ostoksille ja Halpa-Hallissa minua katsoi oudosti yksi myyjistä ja silloin minulle valkeni, että hänenkin nimensä oli Pekka. Hän oli sen verran minua vanhempi, ettei hän ollut enää koulussa ja näin ollen ei tiennyt mitään koulun oppilaiden nokkimisjärjestyksestä.
Eipä ennen ole hävettänyt niin paljoa kuin silloin. Niin teki mieli mennä ajassa taaksepäin ja ottaa uusiksi koko puhelu.
Mutta eihän se sellainen ole mahdollista. Mieleni teki kysyä soittiko hän juuri ja pyytää anteeksi. Sitäkään en tehnyt. Olin vain niin kuin mitään ei olisi sattunutkaan.

Viime vuonna teimme viime hetken ostoksia lapselle ennen kuin lapsi syntyi lähimmässä Tokmannissa ja sattumalta törmäsin tähän Pekkaan taas. Taas olisi ollut pieni tilaisuus sanoa, että "taisit soittaa minulle joskus monta monituista vuotta sitten ja minä olin olin ilkeä ja löin luurin korvaan. Anteeksi". Mutta sen sijaan välttelin häntä niin paljon kuin mahdollista. Mutta silloin kun jotain yrittää vältellä, niin tämähän tulee joka paikassa vastaan. Niin tämä Pekkakin oli aina jossain hyllyn välissä puuhailemassa, kun yritti kuikkelehtia muka huomaamattomasti. Leikin, etten muka tunne ja hän teki samoin tai hän ei muistanut minua ollenkaan.
Noh, ajankohta oli mahdollisimman huono, kun hän oli töissä. Mutta täytyy sanoa, että kyllä se vähän taas kummittelee, että tiedän hänen olevan töissä lähellä. Enää ei ole edes sitä tekosyytä etten tietäisi missä hän nykyään majailee.

Kirjeessä olin sitten sortunut jossittelemaan, että jos olisin ollut ystävällinen tälle Pekalle ja jatkanut puhelua. Olisi minulla kenties poikaystävä, jolla on työpaikka ja auto. Noh... Sen jossittelun voi hyvällä omallatunnolla raksia pois jossittelulistalta. Toivoisin, etten sorru alkamaan kenenkään kanssa VAIN työpaikan ja auton vuoksi.

Olen minäkin muutamalla "mitä jos" ja "voi kunpa" listalla ainakin joskus ollut. Eräs veljeni ystävä pyysi anteeksi, koska oli minua kouluaikoina lyönyt. Itse en muistanut koko tapausta.
Samainen kaveri kertoi, että hänen ystävänsä häpeää sitä miten hän oli minua koulaikoina kohdellut.
Muuta en koko ihmisestä muista kuin, että hän seurusteli minun pahimman kiusaajani kanssa.
Toinen veljeni kaveri kertoi, että hän oli lapsena ihastunut minuun. Minä luulin, että hän puhui siskostani, koska siskollani on aina ollut muutama ihailija siinä veljessarjassa. Mutta kun tapasin hänet hän toisti tarinansa ja kertoi nähneensä minut kesäleirillä. Siskoni ei tietääkseni ole ollut millään kesäleirillä.
Olisinpa minä tiennyt nuorempana tiennyt, että joku minustakin tykkää. Olisi varmaan vähän ollut parempi mieli.. Tai sitten kyseinen poika olisi saanut saman kyseenalaisen kunnian tulla kohdelluksi samoin kuin Pekka kymmenisen vuotta myöhemmin.. Kuka tietää...

sunnuntai 15. elokuuta 2010

Meillä ryömitään!!

Niin tai tytär ryömii ja "aikuiset" käy kääntelemässä, kun yhtäkkiä sitä vaan huomaa, että joka paikka on täynnä sellaisia paikkoja minne penska ei oikeastaan saisi mennä tai on muuten vaan huonommalla siivouksella ollut. :oops:
Noh.. Itseä niskasta kiinni ja pölyrätti käteen. Samaten miettiä minne kaikki johdot yms. sellaset puskis.

Vaikka minä silloin, kun tyttö oli ihan sylivauva, odotti vaan, että tyttö kasvas, niin nyt on jo ikäväkin sitä aikaa, kun tyttö vaan nukkui ja söi. Toisaalta on myös mukavaa, kun hänen kanssaan voi jo hieman kommunikoidakin. Hän tunnistaa oman nimensäkin ja uteliaana kaikki pitää kokeilla.

lauantai 14. elokuuta 2010

13. päivän magiikkaa ja äitiangstailua

Uhmasin kolmannentoista päivän perjantaita ja poljin pyörälläni, jossa takarengas väpättää. Ajattelin, että kun on perjantai ja kolmastoista päivä, niin se varmasti posahtaa rikki lopullisesti kesken matkan.
Syy miksi lähdin oli, että kaupungin toisella puolella marketeilla äidinmaidonvastikepurkki maksaa vähemmän kuin missään muualla.
Minähän lastasin itselleni kassillisen ja lähdin kotia kohti. Veikkasin, että kun tulee alamäki, niin pyörä ei kestä, mutta pyörä kesti. Kassi ei. Tippu maahan, mutta onneksi vain muutama purkki alkoi vuotaa.

Noh.. Lotto-onni oli sama kuin yleensä. Pari oikein ja loput viereen.

Viikon vietin Taivalkoskella äidin helmoissa. Tuntui omituiselta puhua äidistä mummona. Jos tyttäreni ymmärsi puoliaan mitä hänelle höpöttelin, niin hän on varmasti sekaisin onko mummo äiti vai mummo.

Itse en ottanut asiaa puheeksi. Äitini otti. Hän alkoi puhumaan omia teorioitaan homoseksuaalisuudesta ja ei ilmeisemmin osaa sitä minuun yhdistää enää ollenkaan, kun puhui "niistä". Ilmeisemmin homoseksuaalisuus on itse valittua ja sen valitsee sellainen, joka tykkää tulla kohdelluksi huonosti, koska sitten pääsee leikkimään marttyyriä.
Ja kuten tyypillistä lyöttäytyy siihen sitten pikkuveljenikin "minua vastaan", kun minä vedän hernettä nenään.
Ja kohta äiti jo kyselee mitä minun ex-tyttöystävälle kuuluu.

Minä laputtelin takaisin kaappiin. Saa nähdä tulenko ulos äidille enää. Ihan tarpeeksi siinäkin, että hänestä minua koulussa kiusanneet halusivat olla vain minun kavereita, mutta kun minä olin sellanen vaikeasti lähestyttävä pelottava karhu, niin ne lähestyivät minua kiusaamalla. Eli, omaa syytä sekin.
Minustahan ei tullut vaikeasti lähestyttävää "karhua", koska minua kiusattiin, vaan koska olin (olen?) niin vaikea ihminen. Tähän saa asettaa sarkasmimerkin.

Äiti on mitä on ja ei minulla ole resursseja hänen päätään kääntää. Mutta toivoisin, etten tätä nakkia vie eteen päin tyttärelleni. Tyttäreni saa olla miten "vaikea" tahansa, mutta silti häntä ei saa minun siunauksella kiusata. Sen tiedän, että äiti laittoi omaa nakkiaan minulle eteenpäin.

Muuten oli mukavaa ja oli todella haikea palata Ouluun. Tekisi mieleni kytätä vapautuvia asuntoja siskoni naapurista ja muuttaa takaisin, mutta ei siellä minulle mitään ole. Ei ole koskaan ollutkaan.

Nyt on elämässäni pitkästä aikaa tunne, että "tulevaisuutta ei ole". Viimeksi siltä tuntui joskus lukioaikoina.

keskiviikko 28. heinäkuuta 2010

Unia

Joskus nuorempana näin unia missä hampaani, yleensä yläetuhampaiden vierestä, alkoivat lenksua ja minä tunsin kovaa halua repiä lenksuva hammas pois, mikä johti, että toinenkin hammas siinä vieressä alkoi lenksua ja minä revin yksitellen koko hammasrivin joko kokonaan tai minulle jäi pari hassua hammasta suuhun.
Tämä uni toistui niin usein, että aloin jo unessa osata ennakoida ja tietoisesti yritin vastustaa haluani repiä pois lenksuvaa hammasta, koska tiesin sen johtavan toisenkin hampaan lenksumiseen. Mutta aina unissani päädyin repimään hampaani yksi kerrallaan.
Kunnes kerran unessä äkkäsin, että minähän voin aina herätä ennen kuin alan hampaitani repimään. Siihen loppuivat myös hampaiden repimisunet.

Joskus vuosia sitten näin unen, jossa synnytin vaalean poika vauvan, jolle annoin nimen Lydia Aleksanteri. Pojalla oli otsassa punainen kiinalaiselta kirjaimelta näyttävä syntymämerkki. Vähän sen jälkeen oikeassa elämäsä tein positiivisen raskaustestin. Se raskaus päättyi keskenmenoon.
Helmikuussa sain tyttären, jolla on punainen mansikkaluomi vatsassa, joka voisi muistuttaa kiinalaista kirjainta.

sunnuntai 18. heinäkuuta 2010

Ja äkkiä tuli ilta

J' n äiti saatettiin eilen haudan lepoon. Minä en niin häntä kerennyt tuntemaan, mutta pidin hänestä sen vähän perusteella mitä häntä tunsin. Silti tuntuisi oudolta sanoa, että surisin. En ainakaan samalla lailla kuin J ja hänen perheensä. Eilen kuitenkin konkretisoitui, että häntä ei enää ole ja olen ajatellutkin Mummia aikalailla. Ja täytyy myöntää, että aika monta palaa olen tänäänkin niellyt. Kai sitä voi kuitenkin hieman kiintyä, vaikka ei paljoa ole ollut tekemässäkään. J'tä lähdin hautajaisiin tukemaan, mutta itse päädyin katselemaan seiniä.
Oli todella liikuttavaa nähdä ihmisten surevan. Olen aikaisemin käynyt vain isäni hautajaisissa, missä kaikki tuntuivat menevän läpi vain kuvioita. Paitsi yksi joka itki hysteerisesti läpi koko seremonian. En tuntenut koko ihmistä. Äiti tiesi hänen olevan joku isän sukulainen. Eli jotain sukua siis minullekin. Hän itki hautajaisissa kuin omaa isäänsä olisi itkenyt ja ei hautajaisten jälkeen ollut tuntevinaan.
Mummin hautajaiset oli ihan erilaiset. Tosin isäni kuoli yllättäen ja väkivaltaisesti, kun taas mummin kuolema kuului luonnolliseen elämän kulkuun. Siellä oli surullinen, mutta hyväksyvä tunnelma. Valoisa. Isän hautajaisista muistan vain sinertävän hämärän kappelin.
Eniten itkettyneimmät silmät oli niillä, jotka eniten Mummia Mummin elinaikana kritisoivat. Sitä voisi ajatella jopa tekopyhyydeksi, mutta minulle valkeni sellainen itsestäänselvyys kuin että rakkaistaanhan sitä valitetaan ja heitä parjataan eniten.

keskiviikko 14. heinäkuuta 2010

Unitaantuma

Näin unta, että olin muutaman kuukauden ikäinen vauva. Leikin ainoalla hiuskiehkurallani ja jokeltelin menemään. Kun heräsin sormeni leikkivät hiuksillani. En tiedä olenko unissani vielä jokellellutkin, mutta päivä alkoi ajatuksella: "Minulla on vauvaksi melko paksu tukka".

lauantai 10. heinäkuuta 2010

Uusi elämä vol. Very many

Laihdutukseen liittyvään motivaatiopulaan kokeilen opettelemalla uuden systeemin. Lasken vanhanaikaisesti kaloreita. Vaikeaa se on, kun on tällainen matemaattisesti rajoittunut, joka tarttee laskinta yksinkertaisiinkin yhteen-, vähennys-, kerto- ja jakolaskuihin. Maanantaista lähtien olen tapellut yhtälöiden kanssa, että kun tässä ruoassa on 100 grammassa kaloreita määrä X ja minä syön määrän Y. Paljonko kaloreita söin? Kun pääsen yhtälön loppuun, olen jo unohtanut mistä lähdettiin ja taas koko homma alusta.
Muutenkin mietityttää... Minulle suositeltava kalorimäärä on 1800 - 2000. Huomasin, että siihen saa syödä aika paljon. Minulla on sellainen kutina, etten minä normaalisti syö edes nuin paljon ja silti minä olen lihava? Ehkä petän itseäni. Maanantaina sen näkee. Ensi viikolla pääsen uimaankin, joten tulee pakkokävelyn lisäksi muutakin liikuntaa.
Muutenkin ensi viikko tulee olemaan "puhdasoppisempi", koska nyt maanantaina tein laskuvirheitä (ainakin luulen niin) ja tiistaina en laskenut ollenkaan, koska en ollut paikkakunnalla.

On vaikea sanoa hyvästejä vanhoille pahoille tavoille. On vähän kuin lähtisi väkivaltaisesta suhteesta. Sitä säälii väkivaltaista puolisoaan, koska sisimmässään vielä rakastaa ja se on se tuttu ja siksi "turvallinen". Kun taas elämä ilman, on tuntematon ja siksi pelottava. Mutta jos siihen jää, niin luultavimmin kuolee ennen aikojaan.

torstai 1. heinäkuuta 2010

Kohtaamisia II

Yksi päivä bussipysäkille saapui kanssani suomeksi sanottuna pultsari, tai ainakin hän oli sen näköinen kuin juhlisi vielä vuoden 1985 juhannusta ja ei ole paljon taukoja siinä pidetty. Pysäkillä oli paremmin puettu mies, mutta humalassa hänkin. Pukumies löysi heti pultsarista sielun toverin. Hän vuodatti pultsarille kuinka häntä ahdistaa nämä pyhät ja kuinka nyt piti ottaa pari päivää saikkua, että ahdistuksestaan selviää, mutta näyttäisi siltä, että pitää ottaa saikkua muutama päivä lisää. Pultsari laitteli sopiviin väleihin: - Joo joo - Niin niin - Kuulekko nä?
Pukumiehen bussi tuli ja minä jäin kahdestaan pultsarin kanssa pysäkille. Ja vieläkin pultsari toisteli: - Joo joo - Niin niin - Kuulekko nä?

keskiviikko 30. kesäkuuta 2010

Kohtaamisia I

Minua ihan hirvittää miten helposti voi toisen ihmisen unohtaa. Ja sitten on niitä ihmisiä jotka muistaa aina. Ja kohtaamisen pituudella ei sinänsä ole tämän asian kanssa mitään tekemistä. Sen minä ymmärrän miksi olen unohtanut suurimman osan ihmisistä, jotka liittyy lapsuuteeni ja nuoruuteeni. Se oli sen verran kamalaa aikaa, että sietääkin unohtaa.

Mutta olen unohtanut ihmisiä sellaiseltakin ajalta, joka on ollut suht positiivinen elämän jakso. Eilen Halpa-Hallin kassa hymyili minulle ja tervehti siihen malliin, että tunnisti varmasti jostain ja hän kyllä näytti etäisesti tutulta, mutta kerta kaikkiaan lyö tyhjää.

Joskus raskauden loppu ajoilla Halpa-Hallissa näin tutut kasvot. Muistin, kyllä mistä hän oli tuttu. En muista miten olemme tavanneet, tosin. Muistin , että hän asui joskus Intiön hautausmaan takana ja että hän silloisen tyttöystävänsä kanssa valitsivat juuri sen asunnon, koska se oli vanha ja siinä oli hienoja yksityiskohtia. Hän kutui tyttöystäväänsä hellittelynimella "Nuppu". Mutta hänen nimeään, enkä silloisen tyttiksen nimeä en muistanut, en millään.

Edellinen kohtaaminen kyseisen ihmisen kanssa oli muutama vuosi sitten, kun hypättiin J'n kanssa taksiin baari-illan päätteeksi ja kuskin paikalta kuuluu "Moi" siihen sävyyn, että minun pitäisi tuntea. Muistan nuo edelliset täysin irralliset faktat ja alan niiden avulla kalastelemaan sitä himskatin nimeä. "Ovelasti" kysyn, että
- Vieläkö sinä asut Intiössä sen... sen... sen... kanssa?
(hirveä hetki, kun tajuaa kesken lauseen ettei muista hänen tyttiksenkään nimeä.)
- En.
(Sitä yrittää sitten pelaastaa sen mikä pelastettavissa on. Vaikka olisi ollut ihan viisasta olla ihan hiljaa vaan. Mutta ei...)
- Niin.. Eihän ne aina ne suhteet kestä. En minäkään ole enää sen... sen kanssa.
(Joo... Unohdin siinä paniikissa exänikin nimen ja myös muistan, ettei kyseinen ihminen ole exääni tavannut)
J'llä tulee armotoin tarve ilmoittaa (lue kusta reviirilleen), etten minä ole enää naisten kanssa ja mylvii takapenkiltä:
- Les on nykyään MINUN kanssa.

Hävetti...

Tämänkin tapauksen muistin, kun hänet Halpa-Hallissa näin. Ensin pähkäilen tervehdinkö vai en. Yritän löytää sopivaa tilaisuutta sen hein sanomiseen, mutta sitä ei tule. Kuitenkin hän on joka kulmassa ihan näköetäisyydellä ja minä vaan stressaan yhtä moin sanomista loputtomiin. Niinpä päädyin hoitamaan asiani kaupassa vaikeasti hyllyjen välissä kuikuillen ja toivoin, että hän poistuisi kaupasta ja ei huomaisi minua. Ja ainahan se tietenkin oli samoilla hyllyillä kuin minä. J'llekin piti selitellä jotain miksi yhtäkkiä mennäänkin ihme siksakkia hyllyjen välissä. Hänelle kun ei voi tällaisissa asioissa uskoutua, varsinkin jos "tilanne" on päällä. Hän olisi taas mylvinyt jotain isoon ääneen ja minä olisin saanut taas hävetä.

Hän lisäsi minut Facebookissa kavereihinsa ja siellä hän nyt sitten "seisoo" muistuttumassa omasta nimestään. Hänelläkin on nykyään lapsi. Olisikohan vuoden tytärtäni vanhempi poika. Mutta hänen silloisen tyttiksen nimeä en vieläkään muista.

lauantai 26. kesäkuuta 2010

Minttumaarin unia

Se oli juhannus tai leikkijuhannus, koska sekin on pistetty ajoittumaan niin, että se osuu viikonlopulle. Milloinhan ne laittaa joulunkin menemään niin, että se aina joulukuun viimeinen viikonloppu?
Mietin, että jokohan sitä ensi juhannuksena alkaa tekemään juhannustaikoja tyttären kanssa. Se voisi olla todella mukavaa yhdessä tekemistä. Ensin käytäisiin katsomassa lähin kokko ja sitten kerättäisiin kukkia tyynyn alle.

Tänä juhannuksena en keräänyt kukkia enkä mitään. Lämmitettiin sauna ja tytärkin kävi toista kertaa elämässään saunassa. Tällä kertaa seisoin hänen kanssaan siellä ja ei tuo lämpöhalvausta saanut. Kun tytär nukahti kymmenen jälkeen juotiin J'n kanssa pari siideriä ja harjotuksen puutteen vuoksi olin hiprakassa. Onneksi tyttö ei herännyt. Söin jotain ja menin nukkumaan melko aikaisin.
Nyt aamulla oli sellainen olo, että viime öinen uni oli jotenkin merkityksellinen, mutta en muistanut sitä. Vähän aikaa jouduin muistelemaan ja en vieläkään en muista mitä siinä tarkalleen ottaen tapahtui, mutta olin jossain yliopiston tapahtumassa, jossa olin jonkun vieraana. Kritisoin jonkun väitöskirjaa hienoin sanoin, jotka ei olleet edes sopivia siihen tarkoitukseen johon niitä tarkoitin. Ihmiset siinä ympärillä olivat jopa samaa mieltä. Jopa poistuessa tuli pari ihmistä sanomaan, että "Tosi hyvin sanottu". Itse taas tiesin koko ajan, että jauhoin vain p*skaa p*askan jauhamisen ilosta.
(Minusta tuntuu, että ne pari ihmistä oli tänään Kymppikiskalla palauttamassa pulloja. Tuota ei-kohtaamistako se sitten povasi? =P)

Juuh.. Ei näkynyt tulevaisuuden sulhoja tai morsiammia... Uni varmaan halusi kertoa, että tulevaisuuteni on viisastella vanhana piikana itseäni huomattavasti fiksummassa seurassa.

Tytär heräsi tänä aamuna seitsemän aikaan ja sitä noustiin itsekin niin aikasin, vaikka silmät oli ristissä jahka henkisesti heräsin ollenkaan. Noin yhdeksän aikoihin alkoi tytärtä uudestaan nukkuttamaan ja käytinpä hyväkseni tilaisuuden ottaa torkut. Torkuilla näin unta, että Rosa niminen nainen tai tyttö kiitti ehdotuksestani ja suostui siihen vuolaasti itsestään kertoen. Minulle jäi arvoitukseksi mitä olin hänelle ehdotanut.

sunnuntai 20. kesäkuuta 2010

SameOsameO

Ollaan alettu totuttaa tytärtä pikku hiljaa kiinteään ruokaan. Peruna-äidinmaidonvastikemössö menee ihan kiitettävästi alas, vaikka vähän irveeseen meinaa tyttären naama mennä. Tänään meni neljä teelusikkaa. Huomenna kokeillaan viittä.
Käytin tytärtä ensimmäistä kertaa saunassakin perjantaina. Jos sitä saunomiseksi voi kutsua, kun alimmalla lauteella ei pysty aikuinen ihminen istumaan ilman, että polvet puskee ovea auki. Sen verran pieni sauna meillä on. Lämmöt meni harakoille, mutta ilmeisemmin tyttö jotain sai irti siitä, kun nukahti melkeistä heti, kun sieltä pääsi.

Viime yönä en saanut ennen neljää unta ja pelailin aikani kuluksi facebookissa ja Topkanissa. Kolmen aikoihin facebookin chatissä ottaa minun vanha ohjaaja yhteyttä (olisikohan kalsareita ottamassa tai jostain bileistä tullut) ja kyseli, että kun olen lapsen saanut ja muuta, että en sitten vissiin ole mukana missään proggiksessa ja pyysi, etten lopeta näyttelemistä, koska olen siinä hyvä ja kysyi voiko minua vielä pyytää mihinkään proggikseen mukaan. Vaikka hän luultavimmin oli mekoisessa humalassa, kun viesteili, niin tulinpa hyvälle päälle, kun minut vielä joku muisti.

lauantai 19. kesäkuuta 2010

Tuomionpäivä! Tuomionpäivä! Se on lessun nimipäivä

Nostin astro.fi'ssä itselleni tarot kortin tälle mun elämäntilanteelle ja ei voi olla totta, että taas tuli tämä:


Tuomio

Tuomion pasuunan soidessa olet juuri nyt väistämättömien valintojen edessä. Henkesi on uudistumassa symbolisen kuoleman jälkeen. Sisimmässäsi haluat erottaa aineelliset asiat henkisistä. Olet suuntaamassa voimakkaimpia energioitasi uudelleen todellisiin ja itsellesi tärkeisiin asioihin. Joudut omaksi tuomariksesi erottelemaan uudet ja vanhat asiat toisistaan.

Tämä jo tiedetään. Enemmänkin olisi kiva tietää, että miten tästä edetä. Mutta ilmeisemmin tarotit toimii vaan jos itse tietää jo vastaukset.

keskiviikko 16. kesäkuuta 2010

Kateus saaga; Neverending story

Kävin vuosi sitten ennustajalla joskus näihin aikoihin ja tämä ennustajaeukko lupasi kaksi lasta hyvin lähellä toisiaan syntyviksi ja kuuluisuutta ja kunniaa. Yhden lapsen sain ja toista ei tule ainakaan heti toisen perään ja kuuluisuutta ja kunniaa ei jaeta lasten hoidosta, vaikka kyllä hyvä vanhemmuus suuremman kunnian ansaitsis kuin itsensä kiduttaminen tai tosi-tv'ssä paskanjauhanta.
Mutta yhden asian hän sanoi... Minun pitää vain tottua siihen, että herätän kateutta muissa naisissa. Hän sanoi syyksi, että olen yleensä hyvä siinä mihin alan ja sanoi hän jotain muutakin, mutta en muista mitä. Olen joskus moista ollut havaitsevinani joskus, joskaan en kovin usein, joten meneekö tämäkin tuohon samaan mihin menee kuuluisuus ja kunnia ja toinen lapsi heti tyttäreni perään.
En todellakaan halua, että kukaan olisi minulle kateellinen. Minä en saa siitä mitään, mutta kävin uimassa ja siinä uidessa on aikaa miettiä asioita ja tänään mietin elämääni sillä silmällä mistä joku voisi olla kateellinen.

Siitä asti, kun tiesin, että minä lapsen haluan ja uskallan hankkia, olen haaveillut tytöstä, jolle annan edesmenneen mummoni nimen. Narsistisesti unelmoin, että lapsi olisi minun näköiseni, mutta tumma.
Kun raskaaksi tulin, toivoin salaa kovasti tyttöä, mutta koska perheeni noidat povasivat poikaa ja olin varma, etten koskaan saa antaa mummoni nimeä kenellekään, valmistauduin poikavauvaan. Mutta minä sain melkein kaikki mitä minä halusin: tyttö on vaalea ja sinisilmäinen, vaikka hänen isänsä on tumma ja ruskeasilmäinen.
(Kyllä poikakin olisi ollut tervetullut. Hänelle ei olisi ollut vaan nimeä valmiina. Mutta yhtä rakas hän olisi ollut kuin tyttökin)

Siinäpä oli mitä uidessa sain väkerrettyä... Sitten tuli nälkä. Tuntui hyvältä, että edes joku haave on käynyt toteen. Kotimatkalla tuli eräs puolituttu vastaan joka ihmetteli miten olen liikkeellä ilman lasta ja siitäpä tuli oivallus, että ei se ole sekään kirkossa kuulutettu, että pienen lapsen äiti voi kerran viikossa käydä uimassa tai yhtään missään ilman vauvaa. Minä olen senkin ottanut itsestään selvänä, että pääsen lenkille yms. J harvoin poistuu kotoa minnekään. Jos olisimme edelleen yhdessä, ehdottaisin hänelle vakavissani koti-isyyttä yhtenä vaihtoehtona. Minä haluaisin olla kodin hengetär, mutta äitiyslomalla olen huomannut, että pelkkä kotielämä saa minut hyppimään seinille. Joku paikka jonne mennä säännöllisesti tekemään jotain minkä kokee mielenkiintoiseksi olisi enemmän kuin sata jänistä. Ei jäis aikaa tyhjänpäiväsyyksien vatvomiseen.

sunnuntai 13. kesäkuuta 2010

Kateilijatar synkistelee jälleen

Mietin tänään koko päivän tätä kateusasiaa. Sen mitä sitä alakuloltaan kykeni. Se kun niin helposti menee itsesäälin puolelle. Mieleeni tuli eräs keskustelu erään ystäväni kanssa. Hän on näyttelijänä herkkis. Minä taas en niinkään ja minulle on haastavia roolit, jossa pitää näyttää oma haavoittuvuus. Olen ihmisenäkin sellainen, että minun on vaikea näyttää tunteitani ja minulla on panssarit aina ylhäällä, kun taas hän oli ihmisenäkin aina auki.
Hän koki, että minun vahvat puoleni näyttämöllä on niitä arvostettuja, kun taas minulla on täysin päinvastainen kokemus.
En usko, että hän minussa mitään kadehti, mutta jännää siinä oli se, että miten eri tavalla voi asioita nähdä.
Noh.. Hän opiskelee tällä hetkellä teatterin-ilmaisunohjaajaksi. Minä en. Ei sillä. En minä halua olla teatterin-ilmaisunohjaaja.

Päätin edes yrittää etsiä elämästäni ja etenkin itsestäni jotain hyvää, jota en saa alkaa "mutta" sanalla mitätöimään. Enpä oikein keksinyt mitään mikä olisi ihan vain minua. Mutta nyt kun tuota kirjoitin, niin eipä kovinkaan moni osaa teatterinaurua. Minä en osaa itkeä käskystä, mutta nauru on tähän mennessä luonnistunut. Toivottavasti en nyt menetä sitäkin taitoa, kun pääsin asiasta leuhottamasta.

lauantai 12. kesäkuuta 2010

Kaihomielinen kateilijatar

Minua vaivaa krooninen kaihomielisyys ja jatkuva haikailu aidan toiselle puolelle. Kun olin parisuhteessa, haikailin sinkkuuden perään. Vaikka muistin kyllä mitä minun sinkkuillat oli enimmäkseen: yksinäisiä iltoja television tai tietokoneen ruudun edessä ja haaveilin, että minullakin olisi joku.
Nyt minä kadehdin lapsettomien vapautta mennä ja jonka olin itse enemmän kuin halukas uhraamaan, jotta lapsen saisin. Ei sillä. En minä tytärtäni kadu. Enkä halua olla niitä äitejä, jotka joka viikonloppu etsii lapselleen lapsenlikkaa, kun tuntuu, että jää jostain paitsi jos ei mene. Luultavimmin jos menisin kaipaisin vain kotiin, koska tuntuisi, että siellä menee kaikki ohi. Varsinkin, kun nytkin kadehdin J'ltä niitäkin pieniä hetkiä, kun en ole lapsen kanssa.

Minä en edelleenkään tiedä mikä olisi minun juttu ammatillisessakaan mielessä. Sinne minne mieli, ei lahjat riitä ja nyt olen valmistunut "kompensaatioammattiin", josta en varmaan koskaan tule elantoani saamaan. Olen "tuomittu" tekemään sitä sun tätä silloin tällöin ja odottaa vaan, että päivä loppuu, että pääsee kotiin. Siinä välissä nihkutan työttömänä.
Kotona odottaa lapsi ja kissa. En minä usko, että minä ketään tapaan, jonka kanssa enää pariutuisin ja vaikka pariutuisinkin, niin toivottavasti en muuta yhteen.

Tänään on taas näitä päiviä, kun aukasin Facebookin ja kaduin sitä heti. Ne jotka ei hehkuta sitä miten ne ovat alansa löytäneet, mainostavat jotain missä ovat mukana, toiset flirttailee estotta keskenään ja minä tunnen suurta yksinäisyyttä. Ei siihen auta se, että tiedän ettei kaikilla hehkuttajista ole asiat niin hyvin kuin statuspäivitys antaa ymmärtää ja eikä näillä flirttailijoilla niin kamalan isoa onnea ole ollut rakkaudessa.

Jatkuva ikävä sinne minne ei koskaan pääse tai jotain mitä ei voi saada, on tämänkin jatkuvan ikävän takana.

torstai 10. kesäkuuta 2010

Unimaan polyamoriaa

Se on sääli etten muista enää paljon koskaan uniani. Mutta viime öisen muistan:

Näin viime yönä unta, että vanhakurssikaverini miehineen oli muuttanut samoille kulmille kuin itsekin asun. Törmäsin heihin lenkillä, jossa ne oli jonkun tumman pitkähiuksisen naisen kanssa. Vanha kurssikaverini kertoi, että tämä tumma nainen on hänen miehensä kanssa ja vähän hänenkin ja että nainen raskaana hänen miehelleen. Minä siihen vastasin, että:
- Ai teillon sellanen kolmen kimppa.
Hän:
- Eiku wet that thing
- Täh?
- Niin niin... Whip that thing.

(parasta tuossa unessa oli, että minä olin laiha.. =P)

tiistai 8. kesäkuuta 2010

Minä olen hän kuin hän on minä ja porsaita äidin oomme kaikki

Minä olen elänyt elämäni siinä uskossa, että olen ainoa minun niminen ihminen Suomessa ja luultavimmin koko maailmassa. Mutta eilen Facebookisssa minut lisäsi ystäväkseen minun täydellinen nimikaima ainakin etu- ja sukunimen osalta. Toisesta nimestä en tiedä. Kaimani tiesi, että meitä on vielä kaksi muuta maailmalla. Nyt minulla on pienimuotoinen identiteettikriisi. Niin hassua kuin se onkin... Mutta olen kaiketi kasannut paljon itsestäni siihen, että olen sen niminen kuin olen.

Tarkastelin kaimani profiiliin laittamiaan tietoja itsestään ja olin pienen hämmennyksen vallassa. Jotenkin hassusti kaiketi oletin, koska hän on minun täyskaima, että hän myös muutenkin kopio itsestäni (varsinkin, kun hän profiilikuvassaan näytti vähän samalta kuin minä kymmenen vuotta sitten).
Ensimmäinen kummastelun kohde oli, kun hän oli laittanut kiinnostuksen kohteekseen miehet. - Miten minun niminen ihminen voi olla hetero? En minäkään ole hetero!
Hänen lempimusiikkia oli Jorma Kääriäinen.
- En minä inhoakaan, mutta ihan lempi...
Hänellä oli joskus ollut profiilikuvanaan erilaisia autoja. Ja jotain laavukuvia
- Minä saatan kiintyä yhteen esineeseen, mutta en minä niistä kuvia ottele. Saati sitten laita niitä nettiin. Ja laavukuvat ilman ihmisiä????

Piti melkein potkaista itseä. Hän ei ole minä vaikka hänellä minun nimi onkin. Oikeastaan hänellä ei ole minun nimeä eikä minulla hänen nimeään. Meillä on sama nimi, mutta kummallakaan ei ole pääoikeutta nimeen.

Millaisiahan ne on ne kaksi muuta saman nimistä?

keskiviikko 2. kesäkuuta 2010

Se mitä minä todella sanoin

Tämä nyt on ikivanhaa asiaa, mutta minä, jolla levy tahtoo jäädä junnaamaan mietin aina välillä. Onko niin, että internet ja tekstiviesti-aika on vienyt ihmisiltä kyvyn lukea rivien välistä vai ovatko he kenties menettäneet lukutaidon kokonaan?

Taannoin, ei niin kauankaan sitten, Kaarina Hazard kirjoitti kolumnin, jossa hän puhui median suhteesta Tony Halmeen. Hazardin ero vaadittiin tai ainakin päätä pölkylle, kun "lihava veministi ämmä uskaltaa tanssia kuolleen kansansankarin haudalla". Hazard itse sanoi tekstin olleen mediakritiikkiä.
En yleensä pahemmin kyseistä lehteä lue, mutta oli pakko tuon kohun innoittamana kyseinen kolumni lukea ja minä en ymmärrä koko kohua. Siinä oli listattuna jo kertaalleen juorulehdistä yms. tutut Tony Halmeen edesottamukset, jotka edellä mainittu oli eläessään myöntänyt ja naljailtiin vain sille, että ennen kuolemaansa Halme oli juorulehdistöviihdettä, joka oli kussut asiansa eduskunnassa ja vielä äärimmäisen nololla tavalla (ihminen, joka vastusti isoon ääneen huumausainerikollisuutta jää kiinni itse lääkekännäilystä), mutta kuoleman jälkeen hän oli kansan äänitorvi ja sankari.
Esimerkkitapauksena olisi voinut toimia myös vähän aikaisemmin kuollut Michael Jackson, joka oli ennen kuolemaansa lähinnä pedofiili, joka ei joutunutkaan vankilaan, mutta kuolema kruunasi hänet popin kuninkaaksi jälleen kerran.
Mutta se oli Tony Halme ja Kaarina Hazard sai niskaansa junttiarmeijan, jolta selkeästi puuttui lukea tekstistä se mitä siinä ei sanottu.
Kyllä jossain mainitulle sarkasmimerkille olisi käyttöä.

Toinen tapaus: Sofi Oksanen. En ole kyseiseen haastatteluun törmännyt ja tiedän vain sen mitä olen kuullut siitä mitä hän on sanonut ja tämän aiheuttamaa kohua ymmärrän vielä vähemmän. Se, että "suomalainen mies on masentunut väkivaltainen alkoholisti" on jo klisee. Se ei todellakaan ole mitään uutta. Se on jopa se stereotypia suomalaisista Pohjoismaissa ja oikeastaan ympäri Eurooppaa.
Mutta jostain syystä, kun Eppu Normaali tekee kieliposkessa biisin samasta aiheesta (Martti Syrjä sanoo jossain vanhassa haastattelussa biisin synnyn syyn. Löytyy youtubesta) ja kyseistä kappaletta kuunnellaan kyynel silmissä vieläkin, kun "se on niin totta". Elämän valttikorteista ja Viikonloppu isistä puhumattakaan.
Sofi Oksanen sanoo saman asian, niin syntyy kauhea kohu, kun se haukkuu suomalaisia miehiä. Eikö hän olisi saanut sanoa niin, koska hän on Virosta lähtöisin? Koska on nainen ja feministi vielä ja ei surkuttele suomalaisen miehen heikkoa luontoa.
Vai yleistyskö se ärsyttää? Eipä tuo yleistys ärsyttänyt, kun Martti Syrjä siitä laulaa.

Olisiko Kaarina Hazardin ja Sofi Oksasen rikos olla olematta kilttejä perinteisellä tavalla kauniita naisia, jotka laukovat kauniita kaikkia miellyttäviä lausuntoja ja hymyilevät kauniisti kameralle? Oksasellahan olisi kaikki edellytykset olla perinteisellä tavalla kaunis. Hän on hoikka, nuori ja nättikasvoinen, mutta hän on valinnut rastatukan ja voimakkaan meikin. Se tekee hänestä vielä pelottavamman. Hazardin nyt ymmärtää: lihava ja ruma. Ihan varmasti on lesbokin vielä. (Ja sen sarkasmimerkin saa sitten laittaa vaikka tähän).

tiistai 1. kesäkuuta 2010

Lihavuusasiaa

Raskauden aikana lihoin laihduttamastani 45 kilosta 20 kiloa takaisin. Lupasin itselleni, että raskauden jälkeen jatkan projektin loppuun ja muutan elämäntapojani. Tai niissä jo muutetuissa oli tarkoitus pysyä, jottei paino alkaisi nousta taas. Pla Pla Pla Pla...

Tänään oli ensimmäistä kertaa positiivinen olo, että jahka se tästä lähtisi. Nyt vaan enempi suunnitelmallisuutta peliin ja kyllä se minulta onnistuu. Alan käymään kävelyllä ainakin kerran viikossa ja uimassa saman verran. Jos oikein innostun, niin kävelyllä voisin käydä vaikka joka päivä. Otan vaikka lapsen mukaan.

On se kumma miten sitä ei pääse tuosta ajatuksesta, että lihavana olen toisen luokan kansalainen. Tiedän ainoastaan yhden ihmisen, jolla on ainakin yhtä huono itsetunto, ellei jopa huonompi kuin minulla. Tuntuu, että minussa ei ole mitään hyvää ja jos on, niin ei se ole mitään sellaista mitä vois arvostaa. Keittiöpöytäpsykologi sisälläni on löytänyt syylliset niistä ihmisistä jotka minua ympäröi lapsuudessa ja nuoruudessa. Heidän huolensa, kun lapsi ja nuori lihoo älytöntä vauhtia siirtyi minulle viestinä; "Sinä et ole hyvä tuollaisena. Sinä kelpaat vain, jos olet laiha ja nätti. Sinä et ole saman arvoinen ihminen, koska olet lihava". Tätä viestiä alleviivasi muut nuoret ja lapset, jotka pisteenä i'n päällä kiusas.
Meidän kulttuurissa ihannoidaan laihuutta ja jopa sairauksiin mitkä tähtää laihuuteen liitetään positiivia määreitä. Ei se ole ihme, että anoreksian sairastaneilla on helpompi tulla ulos syömishäiriökaapista kuin ahmimishäiriön sairastaneilla. He kun eivät ole älykkäitä ja lahjakkaita, vaan heikkoja rassukoita, jotka ei osaa kontrolloida edes syömistään. Ei tarvitse muuta kuin lukea Helstenin "Virtahepo olohuoneessa".
Minä olisin nuorena halunnut sairastaa anoreksian. Sairastin luultavimmin ahmimishäiriötä.

Jeps.. Vaan eipä nuo asiat vie pois vastuuta pois minulta itseltä. Minä olen se joka sen ruoan suuhuni vie ja minä se olen joka istuu persiillään kaiket päivät ja ei liiku. Ja minä sen läskin perseeni kannan, jos en muuta mitään.

Jotenkin tuntuu, että tästä painosta on tullut minulle SE JUTTU. Otin itseeni, kun neuvolantäti teki mittausvirheen ja taivasteli tytön painoa. En luottanut omiin vaistoihin ollenkaan, vaikka omilla silmilläni näin, ettei tytär liian lihava ole. Pikemminkin päin vastoin.
Toivottavasti minä en laita tätä vartalo- ja minäkuvan vääränlaista sekoittumista keskenään eteenpäin tyttärelleni. Jos hänestä pullukka tulee, niin toivon, että minä en ainakaan lähetä hänelle viestiä, että vain laihat ihmiset ovat rakkauden arvoisia.

sunnuntai 30. toukokuuta 2010

normiangstailua

Tunnen itseni hyvin yksinäiseksi. Siinä ei ole mitään uutta, että tunnen olevani jotenkin ihan eri planeetalla kuin muut ihmiset tai ainakin eri huoneessa. Mutta nyt tuo tunne on voimistunut entisestään.

J sai kutsun siskon tyttönsä lakkiaisiin Iisalmeen ensi lauantaina. Kävi sitten ilmi siinäkin kutsupuhelun aikana, että ainakin tämä sisko J'n suvun puolelta tietää erosta. Ihanko turhaan tässon ollut kaappieronnut?
Nyt sitten soudetaan ja huovetaan ottaako J tyttären mukaan. Minä olin suunnitellut, että jahka saisin jonkun kaveriksi ja kävisi katsastamassa uudelleen avatun Huikan. Mutta jos J ei ota tytärtä mukaan, niin sitä katselee taas kotinsa seiniä.
Viimeisessä vaihtoehdossa parhainta olisi, että saisi kokonaisen päivän viettää jakamatonta aikaa tyttären kanssa. Mutta jäisi ne aikuiskontaktit vähiin.
Ensimmäisessä vaihtoehdossa pääsis kavereiden kanssa pitämään aikuisten hauskaa. Mutta koska pääsen nykyään niin harvoin itsekseni ulos, että pelkäänpä, että lataan siihen yhteen baarireissuun liikaa odotuksia. Sitten vedän vaan pääni täyteen ja seuraavana päivänä poden morkkista.
En oikeastaan edes tiedä mitä minä haluan ja mitä minä odotan. Olisi kiva, että olisi sitä mysteeristä JOTAIN. Kärsin halipulasta ja eipä tuo seksikään olisi pahaksi, mutta en halua mitään vakavaa suhdetta ainakaan ja niin pitkään kun ex asuu saman katon alla, minkään romanttissävyisenkään suhteen ylläpito on vaikeaa, kun ei halua toisen mieltä pahottaa.

Ja tuskinpa se parisuhde, oli se miten vakava tahansa, olisi vastaus minun erillisyyden tunteeseen. Minä kaipaan tekemistä, jonkin vakituisen paikan mennä tekemään jotain minkä koen mielekkääksi ja missä on muita ihmisiä, joiden kanssa puhua juuri siitä tekemisestä. Muuten on vaarana, että ripustaudun ensimmäiseen minut huolivaan ihmiseen ja asetan epärealistisia odotuksia tämän ihmisen harteille tai lamaannun ja jään vaan kotiin ja toivon, että täyttymyksen voi tilata internetistä.

Tämä päivä on mennyt väsymyksen kanssa painiessa. En ole saanut aikaiseksi mitään minkä olen aikonut tänään tehdä. Sen sijaan olen aivottomana seilannut Qruiserissa ihmisten profiileja katsomassa ilman, että niihin sen enempää keskittyisin. Se on kumma miten ihmisistä tulee niin kiiltokuvamaisia sarjakuvahahmoja netissä ja sitten myös huomasin, että aika moni lepakko suosii epäsymmetrisesti leikattua lyhyttä tukkaa tai todella pitkää kerrostettua mallia. Omat hiukset on tuota ensmmäistä ja nyt mietin miten muuten hiukseni seuraavaksi leikkauttaisin, jotta minulla ei taas olisi lesbotukkaa.

perjantai 28. toukokuuta 2010

Mä olen aikuisena outo niin, etton pakko turvautuu tarottiin

Nostin kaverin siskolle tarotkortteja, koska tällä ei kovin hyvin mene ja sen kuvan mukaan mikä minulla oli hänen tilanteestaan sattui niin osuvat kortit, että rohkaistuin nostamaan sitten itsellenikin, koska olen nyt elämässäni tienristeyksessä ja paluuta vanhaan ei ole. Nyt on aikalisä päällä, mutta pakko on johonkin suuntaan lähteä.
Minä en tiedä mikä siinä on, että en osaa omia korttejani tulkita ollenkaan. Tein kaksi kertaa saman pöydän. Kummallakin kerralla nousi Justice isosta arkkanansta. Siinäpä se sitten oli. En vaan jotenkin osannut sitä sitten tulkita mitenkään.
Toisille kyllä jonkinlaisen avuttoman tulkinnan osasin tehdä, vaikka ei sekään mikään syvää luotaava ollut.

Vois oikeasti mennä vaikka jollekin ennustajaeukolle. Tulis ainakin hyvä mieli jos ei mitään muuta.

Jospa hakkaisin päätäni lähimpään mäntyyn

On ollut tarkoitus mennä esikkoryhmään. Koko hommasta on kehkeytynyt melkoinen farssi jo. Ensimmäisellä kerralla meillä oli niin paljon muuta tekemistä, että ei kerta kaikkiaan keretty. Toisella kertaa oli Vappu ja ajateltiin, ettei ne varmaan vappuaattona kokoonnu. Sitten minulle iskee noidannuoli selkään, josta toipumiseen minulla meni viikko. Sitten taidettiin unohtaakin koko ryhmä ja tänään sitten päästiin jo niin pitkälle, että käveltiin Tuiraan ja matkalla hoksattiin, ettei kumpikaan muista missä koko ryhmä kokoontuu. DOH!

Mietin kun taas jälleen kerran lipsahdin pois ohjelmalta ja ironisesti tv'stä tuli ameriikan Suurin pudottaja, että jos ihan oikeasti hakis Suomen Suurinpaan pudottajaan. Sitten saisi koko Suomi ihailla, kun stressipallo lesreanne äksyilis, itkeskelis ja toisinaan jopa nauserkeliskin. Luultavimmin minut äänestettäs ensimmäisenä pois sen äksyilyn takia.

keskiviikko 26. toukokuuta 2010

Random faktoja minusta

Olen laiskin ihminen jonka tunnen ja tiedän

- Olen melko sosiaalinen ja ulospäin suuntautunut, mutta olen samalla äärimmäisen sulkeutunut ja ujo.

- Minä uskon, että jos toiveensa sanoo ääneen, niin ne eivät varmasti toteudu. Siksi tulevaisuuden haaveita kysyttäessä en sano mitään tai sanon niistä "pienimmän".

- Omistan Kalevala tarotit

- Olen perheeni vanhin lapsi, mutta minulla on vanhempi siskopuoli, jota en ole koskaan tavannut ja velipuoli, jonka olen tavannut pari kertaa.

- Kammoan hevosia ja ehkä siksi ne onkin niin upeita eläimiä.


- Nuorempana sairastin todella pahan masennuksen ja yksi oire oli kynsien, varsinkin varpaiden kynsien repiminen. Olen repinyt kummankin pottuvarpaan kynnet irti ainakin pari kolme kertaa sillä seurauksella, että nykyään ne kasvaa kieroon ja on rumat ja muhkuraiset.

- Minun lempparielokuva on Kummisetä trilogia.

- Mikko Niskanen kävi meidän päiväkodissa etsimässä näyttelijöitä ja avustajia "Elämäni Vonkamies" elokuvaan, kun olin lapsi. Minä(kin) rallattelin sen nauhuriin, mutta en saanut roolia.

- Penskana minua harmitti, kun päiväkodissa ei ollut minun synttäreillä koskaan jäätelökakkua, mutta muilla oli.

- Penskana leikkasin aina barbieni ja cindy nukkieni hiukset lyhyviksi ja sen jälkeen en halunnut niillä leikkiä.

- En ole koskaan käynyt Ruotsia pidemmällä.

- Yksi todella humalainen mies luuli minua Salattujen Elämien Katjaksi. Se huvittaa vieläkin.

- En suutu helposti, mutta kun suutun, olen pitkävihainen.

- Minä olen ollut edellisessä elämässä varmaan kala tai jokin muu vesipörriäinen, koska viihdyn vedessä todella hyvin.

- Minä opin uimaan niin, että äiti huusi laiturilta ohjeita ja minä tein niin kuin käskettiin.

- En koskaan oppinut luistelemaan.

- Joka lauantai, kun kuuluu, että on tullut jollekin täysosuma lotossa, tunnen pyhää vihaa näitä voittajia kohtaan.

- Epäilen, että edellä mainittu on syy siihen, etten tule koskaan voittamaan lotossa.

- Minua on kosiskeltu Jehovan Todistajien Raamattuleirille.

- Minä inhoan ranskan kieltä. Sanojen välissä pitää olla TAUKO ja nasaali ei ole koskaan kaunista! PRKL!!!

- Saksan kielessä on kuria ja järjestystä. PRKL!