keskiviikko 27. helmikuuta 2013

Elämä se vaan jaksaa heitellä

Tytär on linkannut jo kuukausia (varsinkin aamuisin) ja oikea jalka on ollut turvoksissa. Kipua ei ole usein valittanut, mutta joskus on sanonut, että on jalka kipeä. Eikä hän ole kiivennyt kärryihinsä itse ties kuin pitkään aikaan. Syykin selvisi. Lapsellani on lasten reuma. Ei ole hajuakaan mitä se tarkoittaa käytännössä. Reumaliiton sivuilta luin jotain ja alkoi niin tuntumaan, että nyt ollaan minun jaksamisen rajoilla. Hoitoja, lääkitystä, sairaalareissuja, tukijalkineita....
Päätin olla lukematta enempää ja ottaa asiat vastaan siinä järjestyksessä kuin ne tulee. Edessä olisi magneettikuva, joka otetaan kevyessä nukutuksessa. Minua se pelottaa ja jännittää. Ei voi heittää hanskoja tiskiin ja sanoa, että "Pitäkää tunkkinne!". Valitettavasti. Mieli kyllä tekis.
Yritän ajatella positiivisesti. Sisko sanoi, että hän tietää jonkun jonka lapsi parani reumakuumeesta ja lapseni isä tiesi kans. Mutta kun tyttärelläni ei ole kuumetta liittynyt tuohon jalan turpoamiseen. Päiväkodissa ne huomasi, että tyttö linkuttaa päiväunilta herättyään. Minä ajattelin, että syylä taas kenkkuaa, mutta se syylä on jo aika päivää sitten parantunut. 

Laitoin asuntohakemuksen Sivakalle. Kaveri epäili, että voi olla hometta meidän asunnossa. Ja itsekin olen sitä epäillyt. Ollaan tyttären kanssa alinomaan sairaana ja nyt tämä reumakin alkaa tuntua tämän talon seinien syyltä. Ja en tiedä... Kuvittelenko uuden osoitteen tuovan muutenkin parempaa tullessaan.
En kyllä tiedä millä rahalla minä minnekkään muutan. Mutta en minä jää astmaa odottelemaan taikka jotain syöpää.

Kaiken tämän lisäksi minulla on niin kamala halipula, että tekisi mieleni huutaa. Olen hilkulla menossa takaisin Qruiseriin, vaikka tuskin minä sieltäkään ketään löydän. Hyvällä säkällä taas jonkun huijarin tai kesäisen naisen tapaisen pettymyksen. Ja kaikista varmimmin naisia, joiden kanssa kirjoittelee vaan latteuksia. Oikeassa elämässä en tapaa ketään ikinä. Ja ehkä se oikeasti on niin, ettei muhun kukaan ihastu takaisin. Minusta vaan puuttuu joku. Joten miksi taas latistaa itsensä kaikelle sille paskalle?
Toisaalta muistot on vielä melko kipeitä. En minä niinkään sitä kesäistä naista mieti, mutta hänen jättämät haavat verestää vielä, vaikka eivät vuoda enää valtoimenaan. En tiedä kykenenkö enää koskaan ottamaan kenenkään kiinnostusta vastaankaan ilman, että miettisin mikä mielenterveysongelma tuollakin on ja uskallanko koskaan antautua kenellekään varauksetta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti