J' n äiti saatettiin eilen haudan lepoon. Minä en niin häntä kerennyt tuntemaan, mutta pidin hänestä sen vähän perusteella mitä häntä tunsin. Silti tuntuisi oudolta sanoa, että surisin. En ainakaan samalla lailla kuin J ja hänen perheensä. Eilen kuitenkin konkretisoitui, että häntä ei enää ole ja olen ajatellutkin Mummia aikalailla. Ja täytyy myöntää, että aika monta palaa olen tänäänkin niellyt. Kai sitä voi kuitenkin hieman kiintyä, vaikka ei paljoa ole ollut tekemässäkään. J'tä lähdin hautajaisiin tukemaan, mutta itse päädyin katselemaan seiniä.
Oli todella liikuttavaa nähdä ihmisten surevan. Olen aikaisemin käynyt vain isäni hautajaisissa, missä kaikki tuntuivat menevän läpi vain kuvioita. Paitsi yksi joka itki hysteerisesti läpi koko seremonian. En tuntenut koko ihmistä. Äiti tiesi hänen olevan joku isän sukulainen. Eli jotain sukua siis minullekin. Hän itki hautajaisissa kuin omaa isäänsä olisi itkenyt ja ei hautajaisten jälkeen ollut tuntevinaan.
Mummin hautajaiset oli ihan erilaiset. Tosin isäni kuoli yllättäen ja väkivaltaisesti, kun taas mummin kuolema kuului luonnolliseen elämän kulkuun. Siellä oli surullinen, mutta hyväksyvä tunnelma. Valoisa. Isän hautajaisista muistan vain sinertävän hämärän kappelin.
Eniten itkettyneimmät silmät oli niillä, jotka eniten Mummia Mummin elinaikana kritisoivat. Sitä voisi ajatella jopa tekopyhyydeksi, mutta minulle valkeni sellainen itsestäänselvyys kuin että rakkaistaanhan sitä valitetaan ja heitä parjataan eniten.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)

voi, olipa kauniisti kirjotettu. elämään kuuluu kyllä kaikenlaista, iloa ja surua. voimia teille kaikille, <3
VastaaPoista