Minä olen pelännyt neljänkymmenen ikävuoden lähestymistä kuin ruttoa, kun on tuntunut, etten vielä ole selvinnyt ikäluvun alkamisesta kolmosellakaan.
Vaan tässä valkeni, että vanheneminen tapahtuu halusi tai ei. Jos olen rehellinen itselleni, niin en halua olla enää kaksikymppinen. Eikä oma elämäni ollut siinä iässä edes mitenkään mukavaa. Ahdistusta itsestä, ihmissuhteista. Tunne-elämä muutenkin tempoili narsistisesta kusipäisyydestä pohjattomaan lohduttomuuteen johtuen nuoruuden epävarmuudesta ja kasvukivuista.
Nykyään ahdistus on lieventynyt, mutta en edelleenkään fanita itseäni ja rakkaussuhteessa kusisin asiani edelleen, jos sellainen olisi. Narsistisesta kusipäisyysestä en tiedä, kun viime aikoina ei ole ollut kamalasti onnistumisia.
Sen sijaan, että noitusin vanhenemista, niin ottasin erilaisen lähestymistavan siihen.
Mitä iloa on sileästä naamasta, jos sitä itse inhoaa? Jospa sitä oppis rakastamaan, kun se on ryppynen. Jospa neljällä kymmenellä ikävuodella oppisinkin hyväksymään itseni, vihdoinkin.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)

Ei kommentteja:
Lähetä kommentti