keskiviikko 4. heinäkuuta 2012

keskiviikko 6. kesäkuuta 2012

Lapsen kanssa

Lapsi - Äiti, minä en ole vihainen.
Äiti - Äiti on, vihainen, kun et tottele.
- Minä en ole vihainen.
- Minä olen.
- Minä olen kans. *tanssii ympyrän* Äiti, katso minä olen vihainen. *hengittää monta kertaa syvään ja alkaa taas tanssia*.

Pitää laittaa tuo tyttö tanssikouluun heti, kun se on mahdollista, kun nyt jo on joka tunteelle tanssi.

perjantai 18. toukokuuta 2012

Peilin edessä alastomana, raakana

Luin tänään neuvolan aulassa artikkelin äidistä, joka sairasti joskus bulimian. Hän oli löytänyt tyttärensä kirjoittaman lapun, jossa luki: "Äiti tykkäisi minusta, jos olisin laiha". Se kosketti monella tapaa. Piti nieleskellä ja katsella seiniä minullakin. Kuten artikkelin äidin lapset minunkin tyttäreni on katsellut vierestä, kun minä solvaan itseäni.

Ikävä kyllä täytyy myös tunnustaa, että olen tyytyväinen, että hän on normaalipainon alarajoilla. Minä voin kokemuksesta sanoa, että on ihan kamalaa olla lihava lapsi ja nuori. Juu, lapset on kamalia toisilleen, mutta sitten oma lukunsa hyvää (ehkä) tarkoittavat aikuiset. Pahin oli, kun isäni oli juuri kuollut ja olin hautausmaalla isän haudalle menossa, kun yksi mies otti asiakseen tulla sanomaan, että olisin kaunis, jos olisin laiha. Minun murkkuikäisessä mielessä se yhdistyi sairaalla tavalla isääni, niin, että alitajuntani muodosti yhtälön: Isäni ei olisi kuollut, jos minä olisin laiha = kaunis.

En ääneen itseäni solvaa. Mitä nyt joskus lipsahtaa. Ja tytärtänikin kehun enemmän kuin moitin. Mutta lapset ovat tarkkaavaisia ja he näkevät senkin mitä me emme itse näe tai koetamme kovasti piilottaa. Meistähän he ottavat itselleen ihmisen mallin.

Äitini epäili, että tyttäreni olisi lihomassa ja kohta hän alkoi minunkin silmissäni näyttää pullukalta. Kun neuvolassa todettiin, että paino menee normaalin alarajoilla, piti heti soittaa äidille, ettei se ole lihonut.

Ihan sairasta! Minä olen sairas ja minun suhteeni ruokaan ja painoon on sairas! Ainoa asia mikä erottaa minut anorekstikosta tai bulimikosta, että minä en kykene lopettamaan syömistä sen sijaan että rajoittaisin sitä ja minä en oksenna.

Tuo ajatus, ettei kukaan rakasta, koska on lihava, on myös tuttu ja syvimmälle juurtunut. Sen kanssa kamppailen varmasti kuolemaani asti.

Kaikelta tältä haluan tyttäreni säästää, mutta pelkään, että minä siirrän tämän häneen tavalla tai toisella. Äidiltä minäkin olen huonommuuden tunteeni ja surkean itsetuntoni perinyt. Hän on perinyt sen omilta vanhemmiltaan. Minä niin kovasti haluan pistää stopin tälle sukurasitteelle.

Kun minä sain itsestäni pois puolet ylipainostani tunsin oloni paremmaksi ja olin virkeämpi henkisesti kuin fyysisestikin. En muista kokeneeni tällaisia masennuksen alhoja kuin nyt koen (ja olen aina kokenut ollessani lihavimmillani), vaikka oli vaikeitakin aikoja itseni ja muiden kanssa.
Olenkin miettinyt ja mietin silloinkin, että johtuuko se siitä, että veri pääsee paremmin aivoihin, kun läski ei paina. Vai onko sitä oikeasti vain paljon vahvempi ja onnellisempi, koska on laihempi = kauniimpi?
Eihän laihuus ja kauneus elämän kolhuilta suojaa. Ihan typerää ajatella, että elämä olisi siltä osin helpompaa laihoilla. Mutta onko se sitä, että laihempana veri kiertää paremmin (en nyt muuta keksi, kun en tajua lääketieteestä hönkäsen pöläystäkään). Vai onko se sitä, että tuntee vain olonsa paremmaksi, kun kerrankin jossain onnistuu? Vai onko se aika, kun on kullannut muistot?

Minä muistan sen ajan, että pidin itsestäni himpun verran enemmän.

Minun muistissa oli, että minulla olisi ollut vientiäkin, vaikka olin ylipainoinen silloinkin. Olin parisuhteessa, joten en ollut niiden viejien vietävissä, mutta olisi ollut tarjolla pari enemmän kuin normaalisti olisi ollut. ;)
Mutta toisaalta.. Elämässäni on ollut kaksi suurta rakkautta: lapseni isä ja häntä edeltävä tyttöystäväni ja kummankin kanssa olen aloittanut suhteen minun ollessa lihavimmillani. He ovat minua rakastaneet sellaisenaan ja minä en kyennyt ottamaan sitä vastaan.

Omistan tämän Kappaleeni itselleni:
 "I know your image of me is where I hope to be
I treated you unkindly, darling, can't you see
There's no one more important to me, darling, darling, can't you just see through me?
We're alone now and I'm singing this song to you"

"Cause I can't make you love me, darling
If you don't
You can't make your heart feel Something it won't
Oh, here in the dark
In these final hours
I will lay down my heart
If you feel the power, but you won't
Oh, you don't"

lauantai 28. huhtikuuta 2012

Unia IV

Toissayön uni:
Joku nainen oli hyvin huolissaan minusta, kun minä olen alkoholisti. Ja se yritti saada minua katkasuun. Minä yritin selittää sille, etten minä juo kuin kerran kuussa. Mutta se vaan pölötti siitä hoidosta. Minä suutuin sille, kun se ei uskonut ja koska se oli piilottanut mun siiderit.
***
Viimeyönä pussailin erään ihmisen kanssa, jonka kanssa minulla oli yhden yön suhde joskus puukko ja kirves. Ensin hän esitteli minut vaimolleen ja kun vaimo oli nukkumassa toisessa huoneessa, niin me pussailtiin parvekkeella.
Yleensä jos näen seksuaalisia unia jostakin, niin minulla tulee olemaan mutkikkaat välit tämän kyseisen ihmisen kanssa tulevaisuudessa ja näihin suhteisiin ei ole liittynyt seksi millään tavoin. Kyseisen ihmisen kanssa en ole ollt tekemisissä kymmeneen vuoteen, joten "Jännityksellä" odotan näitä mutkikkaita välejä.
 

tiistai 24. huhtikuuta 2012

Nostalgiaa

Viime kesän ainoat sadepäivät sattuivat Pepin esityspäiville. Yhtenä näistä päivistä oli kotoa lähtiessä vielä aurinkoista, mutta vettä alkoi tulemaan alkuroudauksen aikana ja esitys piti peruuttaa. Minulla oli jalassa korkosandaalit ja eikä mukana ollut mitään sadesuojan tapaistakaan. Kahviosta ostin kertakäyttösadetakin. Kengät oli tosi ikävät kävellä siinä sateessa, joten laitoin ne pussiin ja kävelin avojaloin kotiin. Rapakot tuntuivat ihanilta paljaissa jaloissa ja minähän kaahlasin niissä ihan mielissäni. Kotona laitoin sadetakin kenkien kanssa samaan pussiin ja unohdin ne jonnekin.
Nyt löysin ne makkarin lattialta ja mieleeni tuli viime kesä. 


Siellä ne on minun Karjasillalla viettämäni kuukaudet kerroksina makkarin lattialla.

lauantai 21. huhtikuuta 2012

Problem: SOLVED!

Minä ratkaisin minun ammatinvalintaan liittyvät angstaukset. Alan isona taideanalysoijaksi ja käytän suveilematta tytärtäni hyväksi. Hän katsoi minun maalausta tänään ja hänen analyysinsä: - Paperityttö. - Paperityttö on hukassa. Missä paperityttö on? Hukassa. Sitten hän laittoi maalauksen päänsä päälle: - Vihreä lakki. Ja sitten hän maistoi maalausta: - Maistuu pakkinalta.

perjantai 20. huhtikuuta 2012

Mitä me teen? Minne mä meen? - Frankly my dear, I don't give a damn..

Olen taas isojen kysymysten ääressä, kun leipuri-kondislinjan pääsykokeet on tulossa ja ainakaan kotona tekemilläni korvapuusteilla ei sinne päästä. Työharjoittelussa olen saanut tehdä pitkoja parina päivänä ja kotonakin olen tehnyt muutaman ja ne ei niin katastrofaalisia ole.

Siis, siinä pääsykokeessa pitää tehdä kolme pitkoa, korvapuusteja loppu taikinasta ja kolmas on yllätystuote. Luokkakaverilla oli epäilys ja jos se on se, niin pitää satsata todella korvapuusteihin ja pitkoihin, koska  minä en ole kyseistä tuotetta, koskaan edes yrittänyt tehdä. Syystä voisin avautua enemmänkin, vaan en viitsi sanoa mitään, koska ei ole mitään hyvää sanottavaa siitä miten toinen torpedoi toisenkin mahkuja omalla itsepäisyydellään ja varsinkaan, kun se ei ole se asia mitä olin tähän kirjoittamassa.

Oikeasti pohdiskelen mielessäni mitä teen, jos minä en pääsekään leipuri-kondiittorilinjalle? Kestääkö polla opiskella jotain mikä ei oikeasti kiinnosta pätkääkään ja ketsella viereisestä luokasta kuinka muut opiskelee juuri sitä mitä ne haluaa. Toisaalta ne sanoo, että elintarvikevalmistajia on töissä leipomoissakin (yhdessä leipomossa missä vierailtiin sanottiin suoraan, että ne ottaa mielellään nimenomaan elintarvikealan ihmisiä töihin mieluummin) ja toinen asia... Olen ollut työssäoppimassa yhdessä leipomossa ja sieltä on laitettu ihmisiä pellolle. Leipomoalalla menee todella heikosti, kun ihmiset karppaa ja ei syö leipää. No, sitä ei tiedä mikä on tilanne kolmen vuoden päästä. Luultavimmin karppaus on muisto vaan ja silloin on uusi ravintovillitys menossa. Muualla maailmassa terveetkin ihmiset syö gluteenitonta ruokaa. Se voi olla, että leipomoissakin aletaan tarvita lisää työvoimaa.
Viisatahan se olisi laskelmoida ja käydä elintarvikevalmistajan linja ja sitten vain pyrkiä leipomoalalle. Muutenkin elintarvikealalla olisi tällä hetkellä kuulema töitä.

Vaikkakin haluaisin työn mitä ei tarvisi kotona enää miettiä, niin selkeästi mieleni myös askartelee yrityksen perustamisajatuksen parissa. Ouluun ei ainakaan enää uutta kahvilaa kannata perustaa, Täällä kun pizzeriat on korvanneet kahvilat ja niitä on joka nurkan takana melkein. Siinä pitäisi olla joku oma omanlainen juttunsa mikä vielä kiinnostaisi ihmisiä.

Ja mitäs sitten, jos lopetan koulun kesken? Taas pisteessä nolla.. Olisko sekään sitten ratkaisu? Voi että kun  sitä tienaisi leipänsä taiteilulla ja haaveilulla, niin minulla ei olisi hätäpäivää.