tiistai 7. elokuuta 2012
sunnuntai 5. elokuuta 2012
Illuusion ympärillä lepattavat perhoset
Eipä se ole salaisuus. Minä olen yksinäinen ihminen. Olen ollut monta monituista vuotta. Yksinäisyydestä olen kokenut melkein kaikki sen muodot mitä nyt mieleen tulee. On ollut aika, jolloin minulla ei ole ollut yhtään kaveria. Kun hommasin ensimmäiset kännykkäni olisko siinä ollut tallennettuna edes kymmentä numeroa. Teatteri harrastuksen myötä sosiaalinen verkostoni kasvoi ja sain useampiakin kavereita, mutta harvoin tunsin olevani mitenkään läheinen kenenkään kanssa. Olin siis yksinäinen ryhmässä.
Olen ollut yksin rakastunut, yksin jopa vihannut, yksin parisuhteessa ja nyt olen yksin lapsen kanssa. Siksi kai minä tarraudun internettiyhteyteeni rystyset pullottaen, koska koska tuntuu, että se on ainoa yhteyteni ulkomaailmaan ja kavereihin joita minä ainakin kuvittelen minulla olevan vielä. Facebook on jatkuvasti päällä ja sorruin minä sen ottamaan puhelimeenikin.
Ollessani vielä lapseni isän kanssa tein profiilin sivustoon, jota mainostettiin minulle "sateenkaarikansan sosiaalisena mediana". Mutta kyllähän sen tyhmäkin näki mikä siinä oli ajatuksena lähinnä toimia deittisivustona. Eron jälkeen tei profiilit pariin muuhunkin sivustoon.
Menestys ei ollut mitenkään mairitteleva. Vastauksia tuli lähinnä transsukupuolisilta biologisilta miehiltä, jotka mielivät naisiksi ja kaikki sanoivat samaa, että he on mieletään naisia, vaikka kulkuset löytyykin ja kaikella rakkaudella, minä haluan biologisen naisen. Miehiltä, jotka käyttivät sivustoa lähinnä ahdisteluun ja pornokuvien jakeluun. Ruotsalaisilta naisilta, jotka eivät edes yrittäneet kommunikoida, vaan alaston kuvia ja web cam seuraa olivat vain vailla. Mutta löytyi sieltä pari ihan hyvääkin...
1, hänet minä tiesin netin ulkopuoleltakin nimeltä. Meillä oli yhteisiä tuttuja ja hän vaikutti kivalta. Parin tapaamisen jälkeen yhteyden pito lakkasi molemmilta.
Sitten tuli 2... Ja hänen kanssaan kuvio alkoi muodostua. Jos sitä siksi edes voi sanoa. Meillä synkkasi tosi hyvin yhteen ja aloimme toistemme fb kavereiksi ja jatkoimme jutustelua siellä. Jo ennen tapaamista hän mietti mistä löytäisi halvalla lasten turvaistuimia, kun hänellä on sukulaislapsia, joita kyytsätä...
Lopulta sovimme tapaamisen. Koska minä en siihen aikaan oikein tiennyt ketä voisin lapsenvahdiksi pyytää, treffeillä oli tyttäreni mukana. Mikä ei häntä haitannut yhtään. Eipä se mitään rakkautta ensi näkemältä ollut, mutta minä ainakin hänestä pidin ja kai hänkin jonkin verran, kun sovimme toisesta tapaamisesta. Mutta sen huomasin, ettei häntä enää kiinnostanut lasten turvaistuimet...
Toinenkin tapaaminen meni ihan jees. Hyvin toimeen tultiin ja niin pois päin. Kun aloin vihjailemaan, että tytär on silloin ja silloin isällään, niin sieltä se tuli se "Toinen luultavasti satuttaisi toista"-puhe.
No eipä siinä, kyllähän minä ymmärsin, kun ei meillä ollut kipinää. Mutta olisin minä silti ollut kiinnostunut kolmansistakin treffeistä. Mutta noh... Ei minun maailma romahtanut siihen.
3n tutustuin facebookin deittisovelluksen kautta. Jotenkin onnistuin kiertämään maksullisen viestinlaitto toiminnon ja pyysin häntä lisäämään minut kaverikseen. Me chattailtiin ensin fb'ssä. Ei ne mitään kamalan syvällisiä keskusteluja olleet, mutta minun kiinnostus heräsi sen verran, että suostuin vaihtamaan puhelinnumeroita.
Ja täytyy myöntää, että olin hieman ihkussakin, mutta en ihan totaallisesti, kun minulle tuli käsitys, että hän olisi halunnut alkaa jo seurustelemaan ennen kuin ollaan nähtykään, niin halusin silti odottaa tapaamistamme.
Ensimmäinen puhelinkeskustelumme tapahtui, kun hän soitti, mutta ei sanonut mitään ja lopulta löi luurin minun korvaani. Minulla soi varoituskellot ja hän vain sanoi, että oli kiva kuullä minun ääni ja että puhelin soitti vahingossa. Minä kysyin, että miksi hän ei puhunut mitään ja silloin hän soitti uudestaan. Arvasi kai, että aloin epäilemään...
Aloimme tehdä suunnitelmia toistemme tapaamisesta. Sovimme, että hän tulee tänne, mutta ajankohta oli koko ajan avoin, koska hän ei tiennyt luotettavaa kissanhoitajaa kissoilleen ja lopulta tuli joku mysteerinen iso lasku.. Eipä hän siitäkään minulle henk.koht, sanonut. Sain lukea siitä facebookissa ja häneltä itseltään jouduin asiaa kysymään kahdesti ennen kuin sain suoran vastauksen. Minä päätin mennä sinne, koska minulla oli omat kesäsuunnitelmat ja en jaksanut niitä pitää jäässä hänen päätöksiään ja pystymisiään odotelessa.
Laskun tulon jälkeen 3 tuli hyvin etäinen ja viileä. Huomasin myös, että hän ei halunnut jutella kanssani puhelimessa, mutta kyllä tykkäsi kuulla minun ääneni. Hän ei laittanut viestiä ellen minä viestinyt ennen ja silloinkin hän laittoi melko viileän vastauksen takaisin. Kokeilin ja en laittanut viestä ja EI MITÄÄN... Olisi mennyt päiväkausia, etten olisi hänestä mitään kuullut, ellen olisi itse viestinnyt ja sittenkin kaikki piti melkein pihdeillä vetää hänestä irti.
Tuohon aikaan kuvaan tuli 4. Aloimme viestimään "Sateenkaarikansan sosiaalisessa mediassa" ja se muuttui flirttailuksi hyvin pian. Ja koska mielestäni oli hyvin selvää, että 3 ei ollut enää kiinnostunut, niin annoin viesteilyn 4 kanssa jatkua vaan. Kohta vaihdoimme numeroitakin ja flirttailumme jatkui tekstiviestien välityksellä.
Siinä missä 3 oli kylmä ja etäinen 4 oli todella lämmin, jopa kuuma ja hyvin lähellä. Minä ihkuunnuin häneen melko nopeasti. Ja sitten 3 kertoo sairaudestaan, jonka minä kuvittelin hänen etääntymisen syyksi ja hän läheni taas vähäksi aikaa. Ja siinä minä olin... Kaksi naista laittelee viestiä ja minä en tiedä mitä tehdä. Eihän siinä kenellekään ollut sanottu tahdon, joten kamalan huonoa omaatuntoa, nyt tuskin kannatti asian takia kantaa, mutta tilanne oli mielestäni outo. Minä kun en ole mikään peluri. En osannut laittaa peliä poikkikaan ja niinpä joinakin päivinä sai olla todella varovainen, että oikea viesti meni oikealle henkilölle.
Kohta 3 oli taas etäinen ja lopetti viesteilyn ja minä tuskin edes huomasin. Ja kun se päivä läheni, kun minun piti matkustaa sinne, en sitten tiennyt mitä tehdä. Ajattelin kysyä häneltä kannattaako minun tullakaan, mutta hän kerkesi ensin ja laittoi hyvin passiivisagressiivisen viestin siitä, että olenko tulossa ollenkaan. Enpä osannut kieltäytyäkään ja niinpä minä lähdin.
Siellä minä hengailin 3 kanssa ja ajattelin koko ajan 4sta, jonka kanssa viesteilin koko ajan. 3 kanssa en tuntenut mitään yhteyttä, mutta hänestä en ollut varma. Olin lukenut häntä ennenkin väärin. Kun minä luulin, että hän ei ollut enää kiinnostunut ja jopa löytänyt jonkun toisen, niin asia ei ollutkaan niin. Mikä minulle oli jutustelua, oli hänelle keskustelua ja kun minusta tuntui, että nyt päästään pintaa syvemmälle, niin hän laittoi jarrut pohjaan. Mutta onneksi olimme samalla sivulla mitä meihin tuli. Meillä ei ollut kipinää. Olin helpottunut, että kenenkään tunteita ei loukattu ja erosimme kavereina.
3 jälkeen olin vapaa 4:lle. Tekstiviesteily jatkui pitkinä puheluina ja kohta olin ihan koukussa niihin. Odotin hänen soittoaan ja viestejään. Ja tunsin itseni onnelliseksi pitkästä pitkästä aikaa ja haluttavaksi ensimmäistä kertaa elämässäni. Hän sanoi tykkäävänsä, kaipaavansa ja ajattelevansa minua koko ajan. Minulle ei kukaan ole koskaan puhunut niin kuin hän puhui. Ei koskaan. Tuntui, että vihdoin ja viimein minäkin sain kokea sen mitä olin ennen saanut vain vierestä seurata. Kävi kyllä mielessä, että tämä on ihan liian hyvää ollakseen totta, mutta kuten perhonen, joka lentää kohti palavaa hehkulamppua, minä sivuutin varoitukset ja jatkoin lepattamistani.
Ja vihdoin ja viimein tuli se päivä jolloin tapasimme. Minä tunnistin hänet jo junan ikkunasta ja kun hän halasi minua, teki mieleni nipistää itseäni, että onko tämä tottakaan. Koko päivä meni kuplassa. Suudeltiin, juteltiin ja suudeltiin ja taas juteltiin.... Ja saunan jälkeen sitten tuli märkää pyyhettä naamaa vasten: "Minä luultavasti tulen satuttamaan sinua" "Kyllä minä sinusta tykkään ja minä haluan sinua, mutta...."
Me päädyttiin joka tapauksessa sänkyyn. Ei mitään kuvitelmia, että se mitään muuttaisi, mutta ainakin minun kehoni kaipasi kosketusta niin paljon, etten minä välittänyt. Me nukuimme lähekkäin ja vaikka tiesin, ettei se johda mihinkään, niin se tuntui silti todella hyvältä. Olo oli todella ristiriitainen.
Seuraavana päivänä yritimme keskittyä muuhun, mutta minä en kyennyt itseäni koossa pitämään rakoilematta ja hänen ahdistuksensa kasvoi ja kasvoi... Lopulta hän soitti itkien kaverilleen, että tulisi hakemaan hänet pois. Ja minä jäin yksin. En minä kunnolla ollut edes tajunnut mitä tapahtu, mutta sen minä tajusin, että minä olin taas yksinäinen. Kukaan ei näkisi minua enää naisena vaan minä olisin taas vain lastenvaunujen jatke. Kukaan ei soita enää ennen nukkumaan menoa vain toivottaakseen hyvää yötä. Kenelläkään ei ole minua ikävä ja kukaan ei ajattele minua koko päivää ja kukaan ei sanoisi minulle enää tykkäävänsä minusta...
Silloin minä romahdin.
En olisi millään kyennyt olemaan yksin, mutta kaikki kenelle keksin soittaa olivat muualla ja minun oli pakko vaan olla. Kaveri soitteli aina, kun omilta menoiltaan kykeni. Mutta muuten olin ihan yksin. Ja yksin olin seuraavankin päivän, kun hän oli kavereineen torilla naureskelemassa. Junasta hän laittoi jotain paskanjauhantaviestejä, joilla hän yritti myötäillä minua, että koko asia menis pois tai jotain en tiedä...
Minä tiesin, että hän oli päässyt minusta yli.
Minusta päästiin yli päivässä! Ja itsesääli valtasi mielen.. Olihan se liian hyvää ollakseen totta, että kukaan voisi minusta tykätä takaisin! Ja miksi tykkäisikään?! Minä olen niin epäkiinnostava, ruma ja vielä lihavakin. Mikä minussa on vikana, kun sama asia tapahtuu koko ajan ja saan kuunnella samat puheet kerta toisensa jälkeen?!
Seuraavana päivä hän tökkäili ja iloisesti chattaili kanssani facessa. Minä keräsin rohkeuteni ja kysyin mitä oikein tapahtui ja sain vastaukseksi vain, että hänen päänsä tapahtui ja että mikään ei ole minun syytä. Minussa ei ole mitään vikaa. kaikki vika on hänessa. Hän ei ole valmis mihinkään naissuhteisiin ja muuta läpäläpää mitä ihmiset sanoo, kun he yrittävät kiertää sitä, että syy on minussa ja että niillä on tai on kohta jo uusi kiikarissa ellei ole jo siinä vieressä.
Parin päivän päästä saan ärsyttämällä totuuden hänestä ulos. Aluksi hänestä tuntui vain, että joku puuttui vaikka hyvin muuten menikin. Ja seuraavana päivänä, kun hän romahti, hän tajusi, että hän ei olekään minuun ihastunut, että hän halusikin vain seksiä, vaikka ei halunnut asiaa itselleenkään edes myöntää. Ja että hänellä ei ole samalla lailla ikävä minua kuin ennen kuin tavattiin. Kaiken tuon tiesin jo sydämessäni. Piti vain kuulla se.
Ja takaisin kysymykseen: Miksi kukaan ei koskaan tykkää minusta takaisin?!?! Mikä minussa on vikana?!
Minäkin sanoin, että taisin minäkin ihastua kuvitelmaan ja oikeasti en edes tiedä miten iso vale tuo oli vai oliko ollenkaan. En ole varma, onko minulla ikävä häntä vai sitä, kun joku joka katsoisi minua sillä tietyllä katseella, sanoisi, että hänellä on ikävä, ja että hän tykkää ja haluaa olla kanssani. Ja joka pussaa ja halaa. En minä hänestä kamalasti muista muuta kuin, että miten hyvältä hän tuntui.
En minä ole vihainen hänelle. Hän teki ihan oikein. Ei itseään voi pakottaa tykkäämään, jos ei oikeasti tykkääkään. Ehkä hänkin oli yksinäinen ja kaipasi elämäänsä jonkun ja minä olin siinä...
Tai sitten se oli internet. Vaikka sitä ei mitään onlinessa esittäisikään kuin omaa itseään, niin silti internetissä me olemme vain omia heijastuksiamme ja toisen on ilmeisen helppo luoda tästä heijastuksesta mieleisensä ja ihastua siihen.
Minulla on vielä pari maksettua päivää jäljellä kyseisessä "sosiaalisessa mediassa", mutta kun ne ovat täynnä, luultavasti poistan profiilini. Pitää taas tottua elämään tätä yksinäistä elämää toistaen päivittäin samoja rutiineita, jopa sanoja ja lauseita. Ja hyväksyä se, että tuskin tulen ketään tapaamaan, joka minusta edes pikkasen kiinnostuisi. Mutta ehkä se on parempi kuin ihastua muihin illuusion ympärillä hullaantuneisiin perhosiin ja palaa.
Olen ollut yksin rakastunut, yksin jopa vihannut, yksin parisuhteessa ja nyt olen yksin lapsen kanssa. Siksi kai minä tarraudun internettiyhteyteeni rystyset pullottaen, koska koska tuntuu, että se on ainoa yhteyteni ulkomaailmaan ja kavereihin joita minä ainakin kuvittelen minulla olevan vielä. Facebook on jatkuvasti päällä ja sorruin minä sen ottamaan puhelimeenikin.
Ollessani vielä lapseni isän kanssa tein profiilin sivustoon, jota mainostettiin minulle "sateenkaarikansan sosiaalisena mediana". Mutta kyllähän sen tyhmäkin näki mikä siinä oli ajatuksena lähinnä toimia deittisivustona. Eron jälkeen tei profiilit pariin muuhunkin sivustoon.
Menestys ei ollut mitenkään mairitteleva. Vastauksia tuli lähinnä transsukupuolisilta biologisilta miehiltä, jotka mielivät naisiksi ja kaikki sanoivat samaa, että he on mieletään naisia, vaikka kulkuset löytyykin ja kaikella rakkaudella, minä haluan biologisen naisen. Miehiltä, jotka käyttivät sivustoa lähinnä ahdisteluun ja pornokuvien jakeluun. Ruotsalaisilta naisilta, jotka eivät edes yrittäneet kommunikoida, vaan alaston kuvia ja web cam seuraa olivat vain vailla. Mutta löytyi sieltä pari ihan hyvääkin...
1, hänet minä tiesin netin ulkopuoleltakin nimeltä. Meillä oli yhteisiä tuttuja ja hän vaikutti kivalta. Parin tapaamisen jälkeen yhteyden pito lakkasi molemmilta.
Sitten tuli 2... Ja hänen kanssaan kuvio alkoi muodostua. Jos sitä siksi edes voi sanoa. Meillä synkkasi tosi hyvin yhteen ja aloimme toistemme fb kavereiksi ja jatkoimme jutustelua siellä. Jo ennen tapaamista hän mietti mistä löytäisi halvalla lasten turvaistuimia, kun hänellä on sukulaislapsia, joita kyytsätä...
Lopulta sovimme tapaamisen. Koska minä en siihen aikaan oikein tiennyt ketä voisin lapsenvahdiksi pyytää, treffeillä oli tyttäreni mukana. Mikä ei häntä haitannut yhtään. Eipä se mitään rakkautta ensi näkemältä ollut, mutta minä ainakin hänestä pidin ja kai hänkin jonkin verran, kun sovimme toisesta tapaamisesta. Mutta sen huomasin, ettei häntä enää kiinnostanut lasten turvaistuimet...
Toinenkin tapaaminen meni ihan jees. Hyvin toimeen tultiin ja niin pois päin. Kun aloin vihjailemaan, että tytär on silloin ja silloin isällään, niin sieltä se tuli se "Toinen luultavasti satuttaisi toista"-puhe.
No eipä siinä, kyllähän minä ymmärsin, kun ei meillä ollut kipinää. Mutta olisin minä silti ollut kiinnostunut kolmansistakin treffeistä. Mutta noh... Ei minun maailma romahtanut siihen.
3n tutustuin facebookin deittisovelluksen kautta. Jotenkin onnistuin kiertämään maksullisen viestinlaitto toiminnon ja pyysin häntä lisäämään minut kaverikseen. Me chattailtiin ensin fb'ssä. Ei ne mitään kamalan syvällisiä keskusteluja olleet, mutta minun kiinnostus heräsi sen verran, että suostuin vaihtamaan puhelinnumeroita.
Ja täytyy myöntää, että olin hieman ihkussakin, mutta en ihan totaallisesti, kun minulle tuli käsitys, että hän olisi halunnut alkaa jo seurustelemaan ennen kuin ollaan nähtykään, niin halusin silti odottaa tapaamistamme.
Ensimmäinen puhelinkeskustelumme tapahtui, kun hän soitti, mutta ei sanonut mitään ja lopulta löi luurin minun korvaani. Minulla soi varoituskellot ja hän vain sanoi, että oli kiva kuullä minun ääni ja että puhelin soitti vahingossa. Minä kysyin, että miksi hän ei puhunut mitään ja silloin hän soitti uudestaan. Arvasi kai, että aloin epäilemään...
Aloimme tehdä suunnitelmia toistemme tapaamisesta. Sovimme, että hän tulee tänne, mutta ajankohta oli koko ajan avoin, koska hän ei tiennyt luotettavaa kissanhoitajaa kissoilleen ja lopulta tuli joku mysteerinen iso lasku.. Eipä hän siitäkään minulle henk.koht, sanonut. Sain lukea siitä facebookissa ja häneltä itseltään jouduin asiaa kysymään kahdesti ennen kuin sain suoran vastauksen. Minä päätin mennä sinne, koska minulla oli omat kesäsuunnitelmat ja en jaksanut niitä pitää jäässä hänen päätöksiään ja pystymisiään odotelessa.
Laskun tulon jälkeen 3 tuli hyvin etäinen ja viileä. Huomasin myös, että hän ei halunnut jutella kanssani puhelimessa, mutta kyllä tykkäsi kuulla minun ääneni. Hän ei laittanut viestiä ellen minä viestinyt ennen ja silloinkin hän laittoi melko viileän vastauksen takaisin. Kokeilin ja en laittanut viestä ja EI MITÄÄN... Olisi mennyt päiväkausia, etten olisi hänestä mitään kuullut, ellen olisi itse viestinnyt ja sittenkin kaikki piti melkein pihdeillä vetää hänestä irti.
Tuohon aikaan kuvaan tuli 4. Aloimme viestimään "Sateenkaarikansan sosiaalisessa mediassa" ja se muuttui flirttailuksi hyvin pian. Ja koska mielestäni oli hyvin selvää, että 3 ei ollut enää kiinnostunut, niin annoin viesteilyn 4 kanssa jatkua vaan. Kohta vaihdoimme numeroitakin ja flirttailumme jatkui tekstiviestien välityksellä.
Siinä missä 3 oli kylmä ja etäinen 4 oli todella lämmin, jopa kuuma ja hyvin lähellä. Minä ihkuunnuin häneen melko nopeasti. Ja sitten 3 kertoo sairaudestaan, jonka minä kuvittelin hänen etääntymisen syyksi ja hän läheni taas vähäksi aikaa. Ja siinä minä olin... Kaksi naista laittelee viestiä ja minä en tiedä mitä tehdä. Eihän siinä kenellekään ollut sanottu tahdon, joten kamalan huonoa omaatuntoa, nyt tuskin kannatti asian takia kantaa, mutta tilanne oli mielestäni outo. Minä kun en ole mikään peluri. En osannut laittaa peliä poikkikaan ja niinpä joinakin päivinä sai olla todella varovainen, että oikea viesti meni oikealle henkilölle.
Kohta 3 oli taas etäinen ja lopetti viesteilyn ja minä tuskin edes huomasin. Ja kun se päivä läheni, kun minun piti matkustaa sinne, en sitten tiennyt mitä tehdä. Ajattelin kysyä häneltä kannattaako minun tullakaan, mutta hän kerkesi ensin ja laittoi hyvin passiivisagressiivisen viestin siitä, että olenko tulossa ollenkaan. Enpä osannut kieltäytyäkään ja niinpä minä lähdin.
Siellä minä hengailin 3 kanssa ja ajattelin koko ajan 4sta, jonka kanssa viesteilin koko ajan. 3 kanssa en tuntenut mitään yhteyttä, mutta hänestä en ollut varma. Olin lukenut häntä ennenkin väärin. Kun minä luulin, että hän ei ollut enää kiinnostunut ja jopa löytänyt jonkun toisen, niin asia ei ollutkaan niin. Mikä minulle oli jutustelua, oli hänelle keskustelua ja kun minusta tuntui, että nyt päästään pintaa syvemmälle, niin hän laittoi jarrut pohjaan. Mutta onneksi olimme samalla sivulla mitä meihin tuli. Meillä ei ollut kipinää. Olin helpottunut, että kenenkään tunteita ei loukattu ja erosimme kavereina.
3 jälkeen olin vapaa 4:lle. Tekstiviesteily jatkui pitkinä puheluina ja kohta olin ihan koukussa niihin. Odotin hänen soittoaan ja viestejään. Ja tunsin itseni onnelliseksi pitkästä pitkästä aikaa ja haluttavaksi ensimmäistä kertaa elämässäni. Hän sanoi tykkäävänsä, kaipaavansa ja ajattelevansa minua koko ajan. Minulle ei kukaan ole koskaan puhunut niin kuin hän puhui. Ei koskaan. Tuntui, että vihdoin ja viimein minäkin sain kokea sen mitä olin ennen saanut vain vierestä seurata. Kävi kyllä mielessä, että tämä on ihan liian hyvää ollakseen totta, mutta kuten perhonen, joka lentää kohti palavaa hehkulamppua, minä sivuutin varoitukset ja jatkoin lepattamistani.
Ja vihdoin ja viimein tuli se päivä jolloin tapasimme. Minä tunnistin hänet jo junan ikkunasta ja kun hän halasi minua, teki mieleni nipistää itseäni, että onko tämä tottakaan. Koko päivä meni kuplassa. Suudeltiin, juteltiin ja suudeltiin ja taas juteltiin.... Ja saunan jälkeen sitten tuli märkää pyyhettä naamaa vasten: "Minä luultavasti tulen satuttamaan sinua" "Kyllä minä sinusta tykkään ja minä haluan sinua, mutta...."
Me päädyttiin joka tapauksessa sänkyyn. Ei mitään kuvitelmia, että se mitään muuttaisi, mutta ainakin minun kehoni kaipasi kosketusta niin paljon, etten minä välittänyt. Me nukuimme lähekkäin ja vaikka tiesin, ettei se johda mihinkään, niin se tuntui silti todella hyvältä. Olo oli todella ristiriitainen.
Seuraavana päivänä yritimme keskittyä muuhun, mutta minä en kyennyt itseäni koossa pitämään rakoilematta ja hänen ahdistuksensa kasvoi ja kasvoi... Lopulta hän soitti itkien kaverilleen, että tulisi hakemaan hänet pois. Ja minä jäin yksin. En minä kunnolla ollut edes tajunnut mitä tapahtu, mutta sen minä tajusin, että minä olin taas yksinäinen. Kukaan ei näkisi minua enää naisena vaan minä olisin taas vain lastenvaunujen jatke. Kukaan ei soita enää ennen nukkumaan menoa vain toivottaakseen hyvää yötä. Kenelläkään ei ole minua ikävä ja kukaan ei ajattele minua koko päivää ja kukaan ei sanoisi minulle enää tykkäävänsä minusta...
Silloin minä romahdin.
En olisi millään kyennyt olemaan yksin, mutta kaikki kenelle keksin soittaa olivat muualla ja minun oli pakko vaan olla. Kaveri soitteli aina, kun omilta menoiltaan kykeni. Mutta muuten olin ihan yksin. Ja yksin olin seuraavankin päivän, kun hän oli kavereineen torilla naureskelemassa. Junasta hän laittoi jotain paskanjauhantaviestejä, joilla hän yritti myötäillä minua, että koko asia menis pois tai jotain en tiedä...
Minä tiesin, että hän oli päässyt minusta yli.
Minusta päästiin yli päivässä! Ja itsesääli valtasi mielen.. Olihan se liian hyvää ollakseen totta, että kukaan voisi minusta tykätä takaisin! Ja miksi tykkäisikään?! Minä olen niin epäkiinnostava, ruma ja vielä lihavakin. Mikä minussa on vikana, kun sama asia tapahtuu koko ajan ja saan kuunnella samat puheet kerta toisensa jälkeen?!
Seuraavana päivä hän tökkäili ja iloisesti chattaili kanssani facessa. Minä keräsin rohkeuteni ja kysyin mitä oikein tapahtui ja sain vastaukseksi vain, että hänen päänsä tapahtui ja että mikään ei ole minun syytä. Minussa ei ole mitään vikaa. kaikki vika on hänessa. Hän ei ole valmis mihinkään naissuhteisiin ja muuta läpäläpää mitä ihmiset sanoo, kun he yrittävät kiertää sitä, että syy on minussa ja että niillä on tai on kohta jo uusi kiikarissa ellei ole jo siinä vieressä.
Parin päivän päästä saan ärsyttämällä totuuden hänestä ulos. Aluksi hänestä tuntui vain, että joku puuttui vaikka hyvin muuten menikin. Ja seuraavana päivänä, kun hän romahti, hän tajusi, että hän ei olekään minuun ihastunut, että hän halusikin vain seksiä, vaikka ei halunnut asiaa itselleenkään edes myöntää. Ja että hänellä ei ole samalla lailla ikävä minua kuin ennen kuin tavattiin. Kaiken tuon tiesin jo sydämessäni. Piti vain kuulla se.
Ja takaisin kysymykseen: Miksi kukaan ei koskaan tykkää minusta takaisin?!?! Mikä minussa on vikana?!
Minäkin sanoin, että taisin minäkin ihastua kuvitelmaan ja oikeasti en edes tiedä miten iso vale tuo oli vai oliko ollenkaan. En ole varma, onko minulla ikävä häntä vai sitä, kun joku joka katsoisi minua sillä tietyllä katseella, sanoisi, että hänellä on ikävä, ja että hän tykkää ja haluaa olla kanssani. Ja joka pussaa ja halaa. En minä hänestä kamalasti muista muuta kuin, että miten hyvältä hän tuntui.
En minä ole vihainen hänelle. Hän teki ihan oikein. Ei itseään voi pakottaa tykkäämään, jos ei oikeasti tykkääkään. Ehkä hänkin oli yksinäinen ja kaipasi elämäänsä jonkun ja minä olin siinä...
Tai sitten se oli internet. Vaikka sitä ei mitään onlinessa esittäisikään kuin omaa itseään, niin silti internetissä me olemme vain omia heijastuksiamme ja toisen on ilmeisen helppo luoda tästä heijastuksesta mieleisensä ja ihastua siihen.
Minulla on vielä pari maksettua päivää jäljellä kyseisessä "sosiaalisessa mediassa", mutta kun ne ovat täynnä, luultavasti poistan profiilini. Pitää taas tottua elämään tätä yksinäistä elämää toistaen päivittäin samoja rutiineita, jopa sanoja ja lauseita. Ja hyväksyä se, että tuskin tulen ketään tapaamaan, joka minusta edes pikkasen kiinnostuisi. Mutta ehkä se on parempi kuin ihastua muihin illuusion ympärillä hullaantuneisiin perhosiin ja palaa.
tiistai 31. heinäkuuta 2012
Deja Fucking Vu!!
Olihan se liian hyvää ollakseen totta, että kukaan nainen voisi minusta oikeasti tykätä! Taas sai kuunnella samat jorinat "Minä pelkään, että tulen satuttamaan sinua", "Ei tämä sinusta johdu. Minä en ole valmis mihinkään naissuhteisiin" (ja tähän voisin lausua ennustuksen viikko ehkä pari, niin Hänellä on jo uusi kiikarissa ja ellei ole jo yhdessä. Että se siitä valmiudesta). Ja niin pöljähän minä en ole, että kun ei suostuta kertomaan kuin epämääräisiä syitä ja vakuutellaan, ettei se vika ole minussa, että menisin sen uskomaan. Jotain se ei sano ja se on se joku joka vaivaa ja en pääse eteenpäin. Ja niin pitkään kun en toisin tiedä ja mitä enemmän muuta vakuutellaan, niin minä oletan, että vika on aina minussa.
MIKÄ VIKA MINUSSA ON?!
MIKÄ VIKA MINUSSA ON?!
lauantai 21. heinäkuuta 2012
Unia V
Olin vielä exäni kanssa. Yritin päästä hänestä eroon jättämällä kainalot pesemättä, mutta en kyennyt olemaan ja päädyin kompromissiin: pesin kainalot, mutta en laittanut deodoranttia. Pilasin lopullisesti suunnitelmani keromalla siitä kännissä exälleni, joka naljaili minulle aamulla.
Krapulassa menin kaverini itämaisen tanssin tunnille. Tämä kaveri pyysi minua kaveriksi opettamaan. Kun sanoin, etten ole koskaan tanssinut itämaisia tansseja, niin hän antoi minulle pari huivia ja sanoi, että niitä kun liikuttelee, niin se riittää. Pääasia, että kuuluu kilinää.
keskiviikko 4. heinäkuuta 2012
keskiviikko 6. kesäkuuta 2012
Lapsen kanssa
Lapsi - Äiti, minä en ole vihainen.
Äiti - Äiti on, vihainen, kun et tottele.
- Minä en ole vihainen.
- Minä olen.
- Minä olen kans. *tanssii ympyrän* Äiti, katso minä olen vihainen. *hengittää monta kertaa syvään ja alkaa taas tanssia*.
Pitää laittaa tuo tyttö tanssikouluun heti, kun se on mahdollista, kun nyt jo on joka tunteelle tanssi.
perjantai 18. toukokuuta 2012
Peilin edessä alastomana, raakana
Luin tänään neuvolan aulassa artikkelin äidistä, joka sairasti joskus
bulimian. Hän oli löytänyt tyttärensä kirjoittaman lapun, jossa luki:
"Äiti tykkäisi minusta, jos olisin laiha". Se kosketti monella tapaa.
Piti nieleskellä ja katsella seiniä minullakin. Kuten artikkelin äidin
lapset minunkin tyttäreni on katsellut vierestä, kun minä solvaan
itseäni.
Ikävä kyllä täytyy myös tunnustaa, että olen tyytyväinen, että hän on normaalipainon alarajoilla. Minä voin kokemuksesta sanoa, että on ihan kamalaa olla lihava lapsi ja nuori. Juu, lapset on kamalia toisilleen, mutta sitten oma lukunsa hyvää (ehkä) tarkoittavat aikuiset. Pahin oli, kun isäni oli juuri kuollut ja olin hautausmaalla isän haudalle menossa, kun yksi mies otti asiakseen tulla sanomaan, että olisin kaunis, jos olisin laiha. Minun murkkuikäisessä mielessä se yhdistyi sairaalla tavalla isääni, niin, että alitajuntani muodosti yhtälön: Isäni ei olisi kuollut, jos minä olisin laiha = kaunis.
En ääneen itseäni solvaa. Mitä nyt joskus lipsahtaa. Ja tytärtänikin kehun enemmän kuin moitin. Mutta lapset ovat tarkkaavaisia ja he näkevät senkin mitä me emme itse näe tai koetamme kovasti piilottaa. Meistähän he ottavat itselleen ihmisen mallin.
Äitini epäili, että tyttäreni olisi lihomassa ja kohta hän alkoi minunkin silmissäni näyttää pullukalta. Kun neuvolassa todettiin, että paino menee normaalin alarajoilla, piti heti soittaa äidille, ettei se ole lihonut.
Ihan sairasta! Minä olen sairas ja minun suhteeni ruokaan ja painoon on sairas! Ainoa asia mikä erottaa minut anorekstikosta tai bulimikosta, että minä en kykene lopettamaan syömistä sen sijaan että rajoittaisin sitä ja minä en oksenna.
Tuo ajatus, ettei kukaan rakasta, koska on lihava, on myös tuttu ja syvimmälle juurtunut. Sen kanssa kamppailen varmasti kuolemaani asti.
Kaikelta tältä haluan tyttäreni säästää, mutta pelkään, että minä siirrän tämän häneen tavalla tai toisella. Äidiltä minäkin olen huonommuuden tunteeni ja surkean itsetuntoni perinyt. Hän on perinyt sen omilta vanhemmiltaan. Minä niin kovasti haluan pistää stopin tälle sukurasitteelle.
Kun minä sain itsestäni pois puolet ylipainostani tunsin oloni paremmaksi ja olin virkeämpi henkisesti kuin fyysisestikin. En muista kokeneeni tällaisia masennuksen alhoja kuin nyt koen (ja olen aina kokenut ollessani lihavimmillani), vaikka oli vaikeitakin aikoja itseni ja muiden kanssa.
Olenkin miettinyt ja mietin silloinkin, että johtuuko se siitä, että veri pääsee paremmin aivoihin, kun läski ei paina. Vai onko sitä oikeasti vain paljon vahvempi ja onnellisempi, koska on laihempi = kauniimpi?
Eihän laihuus ja kauneus elämän kolhuilta suojaa. Ihan typerää ajatella, että elämä olisi siltä osin helpompaa laihoilla. Mutta onko se sitä, että laihempana veri kiertää paremmin (en nyt muuta keksi, kun en tajua lääketieteestä hönkäsen pöläystäkään). Vai onko se sitä, että tuntee vain olonsa paremmaksi, kun kerrankin jossain onnistuu? Vai onko se aika, kun on kullannut muistot?
Minä muistan sen ajan, että pidin itsestäni himpun verran enemmän.
Minun muistissa oli, että minulla olisi ollut vientiäkin, vaikka olin ylipainoinen silloinkin. Olin parisuhteessa, joten en ollut niiden viejien vietävissä, mutta olisi ollut tarjolla pari enemmän kuin normaalisti olisi ollut. ;)
Mutta toisaalta.. Elämässäni on ollut kaksi suurta rakkautta: lapseni isä ja häntä edeltävä tyttöystäväni ja kummankin kanssa olen aloittanut suhteen minun ollessa lihavimmillani. He ovat minua rakastaneet sellaisenaan ja minä en kyennyt ottamaan sitä vastaan.
Omistan tämän Kappaleeni itselleni:
"I know your image of me is where I hope to be
I treated you unkindly, darling, can't you see
There's no one more important to me, darling, darling, can't you just see through me?
We're alone now and I'm singing this song to you"
"Cause I can't make you love me, darling
If you don't
You can't make your heart feel Something it won't
Oh, here in the dark
In these final hours
I will lay down my heart
If you feel the power, but you won't
Oh, you don't"
Ikävä kyllä täytyy myös tunnustaa, että olen tyytyväinen, että hän on normaalipainon alarajoilla. Minä voin kokemuksesta sanoa, että on ihan kamalaa olla lihava lapsi ja nuori. Juu, lapset on kamalia toisilleen, mutta sitten oma lukunsa hyvää (ehkä) tarkoittavat aikuiset. Pahin oli, kun isäni oli juuri kuollut ja olin hautausmaalla isän haudalle menossa, kun yksi mies otti asiakseen tulla sanomaan, että olisin kaunis, jos olisin laiha. Minun murkkuikäisessä mielessä se yhdistyi sairaalla tavalla isääni, niin, että alitajuntani muodosti yhtälön: Isäni ei olisi kuollut, jos minä olisin laiha = kaunis.
En ääneen itseäni solvaa. Mitä nyt joskus lipsahtaa. Ja tytärtänikin kehun enemmän kuin moitin. Mutta lapset ovat tarkkaavaisia ja he näkevät senkin mitä me emme itse näe tai koetamme kovasti piilottaa. Meistähän he ottavat itselleen ihmisen mallin.
Äitini epäili, että tyttäreni olisi lihomassa ja kohta hän alkoi minunkin silmissäni näyttää pullukalta. Kun neuvolassa todettiin, että paino menee normaalin alarajoilla, piti heti soittaa äidille, ettei se ole lihonut.
Ihan sairasta! Minä olen sairas ja minun suhteeni ruokaan ja painoon on sairas! Ainoa asia mikä erottaa minut anorekstikosta tai bulimikosta, että minä en kykene lopettamaan syömistä sen sijaan että rajoittaisin sitä ja minä en oksenna.
Tuo ajatus, ettei kukaan rakasta, koska on lihava, on myös tuttu ja syvimmälle juurtunut. Sen kanssa kamppailen varmasti kuolemaani asti.
Kaikelta tältä haluan tyttäreni säästää, mutta pelkään, että minä siirrän tämän häneen tavalla tai toisella. Äidiltä minäkin olen huonommuuden tunteeni ja surkean itsetuntoni perinyt. Hän on perinyt sen omilta vanhemmiltaan. Minä niin kovasti haluan pistää stopin tälle sukurasitteelle.
Kun minä sain itsestäni pois puolet ylipainostani tunsin oloni paremmaksi ja olin virkeämpi henkisesti kuin fyysisestikin. En muista kokeneeni tällaisia masennuksen alhoja kuin nyt koen (ja olen aina kokenut ollessani lihavimmillani), vaikka oli vaikeitakin aikoja itseni ja muiden kanssa.
Olenkin miettinyt ja mietin silloinkin, että johtuuko se siitä, että veri pääsee paremmin aivoihin, kun läski ei paina. Vai onko sitä oikeasti vain paljon vahvempi ja onnellisempi, koska on laihempi = kauniimpi?
Eihän laihuus ja kauneus elämän kolhuilta suojaa. Ihan typerää ajatella, että elämä olisi siltä osin helpompaa laihoilla. Mutta onko se sitä, että laihempana veri kiertää paremmin (en nyt muuta keksi, kun en tajua lääketieteestä hönkäsen pöläystäkään). Vai onko se sitä, että tuntee vain olonsa paremmaksi, kun kerrankin jossain onnistuu? Vai onko se aika, kun on kullannut muistot?
Minä muistan sen ajan, että pidin itsestäni himpun verran enemmän.
Minun muistissa oli, että minulla olisi ollut vientiäkin, vaikka olin ylipainoinen silloinkin. Olin parisuhteessa, joten en ollut niiden viejien vietävissä, mutta olisi ollut tarjolla pari enemmän kuin normaalisti olisi ollut. ;)
Mutta toisaalta.. Elämässäni on ollut kaksi suurta rakkautta: lapseni isä ja häntä edeltävä tyttöystäväni ja kummankin kanssa olen aloittanut suhteen minun ollessa lihavimmillani. He ovat minua rakastaneet sellaisenaan ja minä en kyennyt ottamaan sitä vastaan.
Omistan tämän Kappaleeni itselleni:
I treated you unkindly, darling, can't you see
There's no one more important to me, darling, darling, can't you just see through me?
We're alone now and I'm singing this song to you"
"Cause I can't make you love me, darling
If you don't
You can't make your heart feel Something it won't
Oh, here in the dark
In these final hours
I will lay down my heart
If you feel the power, but you won't
Oh, you don't"
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
