sunnuntai 13. kesäkuuta 2010

Kateilijatar synkistelee jälleen

Mietin tänään koko päivän tätä kateusasiaa. Sen mitä sitä alakuloltaan kykeni. Se kun niin helposti menee itsesäälin puolelle. Mieleeni tuli eräs keskustelu erään ystäväni kanssa. Hän on näyttelijänä herkkis. Minä taas en niinkään ja minulle on haastavia roolit, jossa pitää näyttää oma haavoittuvuus. Olen ihmisenäkin sellainen, että minun on vaikea näyttää tunteitani ja minulla on panssarit aina ylhäällä, kun taas hän oli ihmisenäkin aina auki.
Hän koki, että minun vahvat puoleni näyttämöllä on niitä arvostettuja, kun taas minulla on täysin päinvastainen kokemus.
En usko, että hän minussa mitään kadehti, mutta jännää siinä oli se, että miten eri tavalla voi asioita nähdä.
Noh.. Hän opiskelee tällä hetkellä teatterin-ilmaisunohjaajaksi. Minä en. Ei sillä. En minä halua olla teatterin-ilmaisunohjaaja.

Päätin edes yrittää etsiä elämästäni ja etenkin itsestäni jotain hyvää, jota en saa alkaa "mutta" sanalla mitätöimään. Enpä oikein keksinyt mitään mikä olisi ihan vain minua. Mutta nyt kun tuota kirjoitin, niin eipä kovinkaan moni osaa teatterinaurua. Minä en osaa itkeä käskystä, mutta nauru on tähän mennessä luonnistunut. Toivottavasti en nyt menetä sitäkin taitoa, kun pääsin asiasta leuhottamasta.

3 kommenttia:

  1. Minusta kyse on juuri siitä, että pystyykö näkemään niitä asioita itsessään, eikä siinä etteikö niitä olisi. Mutta parempi niin, sillä se näkemisen oppiminen on vain kysymys siitä, että 'avaa silmiään' vähitellen.

    Minusta todella yleinen ilmiö on se, että ihmiset eivät osaa nähdä omia hyviä puoliaan ja lahjojaan.

    Muuten yksi juttu, mikä minulle jäi mieleen siitä teatterivideosta minkä näytit kun kävit siellä meidän edesmenneessä luola-asunnossa.

    Minusta sinulla oli lahjoja tanssimiseen!

    Minä väitän ymmärtäväni tanssista jotain kun 6-20 vuotiaana sitä intohimoisesti harrastin.

    Minä en vain ollut koskaan nähnyt sitä puolta sinusta. Liikuit sulavasti jahienostuneesti, edelleen, vaikket usko sitä ehkä, jos et ole tottunut ajattelemaan itseäsi tanssijana( vaikka mistä minä tiedän vaikka oletkin...). Minusta tanssit paremmin kuin ne toiset tytöt tai naiset, ja vaertaamatta heihinkään, liikkumisesi oli rytmikästä ja sulavaa.

    Kyllä minä silloin jollain tapaa kadehdin sitä sinun teatterityötäsi, kun itsekin olin joskus melekin sinne tielle lähtenä ja mulla oli niinä aikoina luovuus ihan tukossa. Mutta jos havainnoin omia hyviä puoliani, niin minä olen aina ollut hyvä kateuden kanssa. Minulla ei koskaan tule sellaista 'haluan repiä tuon pois siltä kohteelta'...vaan ehkä tulen itse surulliseksi itselleni, mutta olen iloinen että sillä toisella on se. Minä olen tässä suhteen lahjakas, siis kateuden kanssa.


    Jotkut ihmiset eivät osaa arvostaa sitä mitä hiellä on, ellei joku toinen reagoi heitä kohtaan kateellisesti. Jos he eivät saa aikaan kateutta toisissa, he eivät osaa kokea että ovat saavuttaneet mitään arvokasta tai 'voittaneet'


    Minusta sellainen on riippuvaisuutta, riippuvaisuutta toisten reaktioista, eikä se kerro siitä että se itsensä arvostus olisi sitten hyvällä pohjalla. Minun näkökulma. Minä haluan itselläni niin, että jos olen tyytyväinen itseeni tai johonkin mitä tein, niin sen arvo minulle ei ole riippuvianen kenekään reaktioista. Varsinkaan kateellisista negaatioista, äh, ei ne ole voitonmerkkejä. Paljon enemmän rasite ja harmin, tai surun aihe.

    Mutta on kateus ollut minulle hyvänäkin merkkinä siitä, mitä itse pitäisi tehdä tai mihin suuntaan lähteä.

    Nyt en olisi sinulle kateellinen teatterista, koska minun oma luovuus on auennut, mutta eri tavalla. En enää aidosti kaipaa näyttämölle.

    Ehkä joskus voisi aloittaa tanssin taas, ihan muistakin syistä kuin esiintymisen takia. Kehon ja mielen hyvinvoinnin.

    Ai niin, sitten sinulla on hieno ääni. Puheääneen kiinnitin huomioni jo teininä, lauluääntäsi en muista, muistaakseni se oli samantyyppinen syvä, pehmeä, samettinen.

    Sinulla on kauniit huulet. Senkin sanoin jo teininä.


    Ja minusta johtajankykyä. En muista oletko itse ollut ohjaajan pallilla?

    Minulla on intuitio että se sopisi sinulle.


    Minulla taas ei ole johtaja-ominaisuuksia yhtään:D



    No, tuli jotain kehuja, minulla ei ole tapana mielistellä, joten tuli mitä tuli. Näillä ei ollut tarkoitus pyrkiä mihinkään.


    Huh, kello on jo yli puolen yön, seitsemältä herätys.....


    edellisenä yönä 2 h unta.

    zzzzzzz

    VastaaPoista
  2. Saattoi kuulostaa ehkä tyhmältä, kun kysin, että kiinnostaako ohjaaminen, kun juuri sanoit, ettet halua teatteri-ilmaisun ohjaajaksi. Ei ollut kyse siitä, etten olisi lukenut, vaan siitä että käsittän että ne on eri asioita, kun en syvemmin asiasta tiedä, siis olla teatteri-ohjaaja tai teatteri-ilmaisun ohjaaja. Minun mielikuvassa jälkimmäinen on enemmän ilmaisun ja näyttelemisen opettaja, ja ensimäinen ohjaa näytelmiä eikä sinänsä opeta.

    Mut en tiedä varmaksi:)


    No, selvitinpä senkin...


    jälleen...zzzzz

    VastaaPoista
  3. Juu.. En pidä itseäni tanssijana yhtään. Pikemminkin olen aina ajatellut, että olen kömpelö. Toisaalta, en minä koskaan ole tanssia harrastanut. Muutaman kerran olen jotain yrittänyt, mutta ei ole ottanut sujuakseen. Olen kai ollut liian malttamaton tai tanssilaji oli väärä. Jotain paritansseja missä koin ahdistavaksi senkin, että tuntemattomat miehet tuli liian lähelle.

    Olen ollut yhdistyksen puheenjohtaja ja olen ohjannutkin ja minä en kertakaikkiaan viihdy "johtajan" pallilla. Toisaalta, kun on kerran valtaa maistanut on vaikea olla ilman. Mutta sekä ohjaajana ja pj:nä olin koko ajan stressin takia pahan tuulinen.
    Mutta johtajuus ja halu olla kaikkien kaveri ei kulje käsi kädessä. Se luultavimmin on myös mun akileen kantapää.
    Laulun äänestä en tiedä, mutta laulaa en osaa. En ole koskaan hävennyt niin paljoa kuin siinä esityksessä minkä sinullekin näytin, lauloin yksin sen biisin joka oli minulle aivan liian vaikea. Minä kuulin kaijuttimista miten kamalalta minä kuulostin ja olisin halunnut joka ikinen kerta pyytää anteeksi laulamistani ja lopettaa tai jopa lähteä kesken kaiken pois.
    Siellä sinunkin luona olisin halunnut kelata sen mun laulun yli.

    Minäkin voisin itseäni onnitella kateellisuuden lahjakkuudesta, koska en myöskään ajattele, että toisen onnistuminen tai onni tai mikä vaan olisi minulta pois. Enkä toivo kateuden kohteeni epäonnistumista. Enemmänkin se on minullakin enemmän tuota, että "miksei mullakin" - tunnetta
    . Mutta toiselta en ole viemässä mitään.
    Ja silloin kun minulla menee hyvin, niin toivon, että muillakin menis.
    Muutaman kerran olen huomannut, että minua kadehditaan ja yleensä sellaisista asioista mitkä ei ole mitenkään minun omia ja mihin kadehtijalla olisi paremmat edellytykset ja se on aika ufotunne, koska mielestäni minulla ei ole mitään kadehdittavan arvoista.

    On minullakin joskus käynyt kateuden pisto sinun(kin) joistain jutuista. Joskus menneisyydessä.

    VastaaPoista