torstai 17. maaliskuuta 2011

Elämänmeno

Alkaa olla jo melkoinen farssi tyttären tilin aukaisu. Viimeksi J'llä unohtui passi kotiin. Nyt oltiin liian myöhään liikkeellä. Nyt on sovittu aika pankkiin.

Kärsin Japanin maanjäristyksen jälkeisenä päivänä mysteerisestä huimauksesta. En meinannut aamulla ylös sängystä päästä. Päivän mittaa huimaus lieveni. Oli päivän pois ja palasi lievempänä maanantai-iltana. Sisko passitti soittamaan terveyskeskukseen ja kolmen tunnin puhelimessa jonottamisen jälkeen sain ajan täksipäiväksi sairaanhoitajalle verenpaineen mittaukseen.

Sairaanhoitaja oli jäljessä aikataulussaan ja otti minut sisälle puolituntia minuuttia myöhässä. Hän lateli itsestäänselvyyksiä kuten, että minulla on merkittävästi ylipainoa ja oli yllättynyt, kun verenpaine oli normaali. Mutta ei katsonut olisiko kenties vapaita aikoja lääkärille vaikka ensivuodelle. Itse saan aamuisin mennä Tuiraan asti tse mittaamaan veren paineeni, vaikka se oli normaali.

Juopunut nainen pysäytti meidät ja kertoi, että hänen lapset on otettu häneltä pois. En tiedä olisiko asiasta pitänyt tuntea syyllisyyttä, koska meidän tytärtä ei ole kukaan ottanut pois ja toivon, ettei otakaan. Pahoittelin asiaa ja keksin kiireen.
Ei pidä tuomita, ettei itseäkään tuomittaisi. Ei sitä tiedä minkälainen tragedia senkin naisen takana on. Ei se kyllä vastuuta itsestään ja lapsista vie pois. Mutta tuomita ei saa.

Bussissa oli ystävällinen äiti, joka auttoi, kun oli naftisti tilaa ja monet rattaat sitä jakamassa. En koskaan opi tykkäämään rattaiden kanssa bussilla menosta. Enkä lakkaa stressaamasta sitä.

Ostin S-Marketista palan pizzaa ja söin sen. Minä en tule koskaan olemaan laiha.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti