Olen seilannut seilannut ristiriitaisissa tunneaalloissa. Toisaalta olen tyytyväinen taas elämääni pitkän tyytymättömyyskauden jälkeen, mutta samalla olen itkeskellyt omaa surkeuttani. Niitä samoja ajatuksia taas. Ei tarvitse varmaan toistaa.
En muista viimesiä menkkojani ja tunne-elämä hailahtelee. Jos en tietäisi varmasti, että raskaus on fyysinen mahdottomuus, niin epäilisin sitä vahvasti. Mutta oikeasti en tietäisi mitä tekisin, jos olisin raskaana. En minä jaksaisi yhden kaksivuotiaan ja pienen vauvan kanssa yksin. Joten olisin todella kipeiden ratkaisujen edessä.
Mutta ONNEKSI raskaus on mahdottomuus, joten kyse on vain mun päästä, joka tarvitsisi paljon terapiaa.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)

Ei kommentteja:
Lähetä kommentti