perjantai 27. maaliskuuta 2015

Crash! Boom! Bang!

Onkohan olemassa yhtäkään naisista pitävää naista, jolla ei ole vakavia mielenterveysongelmia? Ok. Minäkin syön mielialalääkkeitä varmaan lopun elämääni, mutta mietityttää silti.
Tässä deittaillessa ja muutaman seurustelusuhteen pätkän läpi käyneenä... Ei yhtäkään, jolla olisi edes pikkuvarvas maan pinnalla.

Yksi oli äärimmäisen peloissaan kaikesta ja vainoharhainen, koska oli kaapissa. Ihastui omaan kuvaansa minusta, mutta kun tapasi minut, niin tajusi ettei olekaan ihastunut. (Ei enää näitä kiitos).

Toinen eli omassa erinomaisuudessaan ja uskotteli itselleenkin, että haluaa perhe-elämää ja muuta mitä kuvitteli minusta saavan. Oikeasti hän ei pitänytkään ulkonäöstäni ja tytärtäkin jaksoi ehkä sen kymmenen minsaa. Loppujen lopuksi hän halusi vain kostaa exälleen. Hän soitti pyytääkseen anteeksi. Mutta senkin takana lopulta oli vain huoli mitä minä hänestä ajattelen kuin minulle aiheutettu paska.

Kolmas ylistressaantunut raivotar. Hyvä, kun en turpiini saanut.

Tämä viimeisin laitto faceviestin, että on ottanut yliannostuksen insuliinia. Minä soitin hänelle ambulanssin ja suhde päättyi siihen. Hän postaili ympäri facea miten hänet on jätetty tekstiviestillä sairaskohtauksen takia. (Hän jätti mainitsematta, että me puhuttiin harvoin mistään kasvotusten tai edes puhelimessa. Hän varainkin laitteli viestejä, kun oli puhuttavaa).

Joo, olen kusipää.

Välistä unohtui se yksihuijari ja sen uskomattomat tarinat. Häntä en kertaakaan ole tavannut, enkä halua. Onneksi sen verran oli sentään itsesuojeluvaistoa jäljellä. Minä olen päättänyt, että omissa ongelmissa on ihan tarpeeksi kantamista. Kantakoot muut omansa. Minen enää jaksa

torstai 30. lokakuuta 2014

Tähän haasteeseen minut haastoi Anniina, Voimalantien blogin pitäjä. Haaste on tarkoitettu niille, joilla on alle 200 lukijaa. 

Haaste menee näin:

1. Jokaisen haastetun täytyy kertoa 11 asiaa itsestään.
2. Haastetun pitää vastata haastajan 11 kysymykseen.
3. Haastetun pitää keksiä 11 kysymystä uusille haastetuille.
4. Haastettujen tulee valita 11 blogia, joilla on alle 200 lukijaa.
5. Sinun tulee kertoa kenet olet haastanut.
6. Ei takaisin haastamista.

11 asiaa minusta: 
1. Olen mennyt autokouluun. 
2. Olen mennyt kihloihin.(Nainen on eri kuin viimeksi päivittäessäni tätä).
3. En jaksa enää roikkua netissä kuin ennen.
4. Minun sydämeni vei pieni pitkäkarvaisen mäyräkoiran pentu, vaikka en aiemmin ole kamalasti mäyräkoirista välittänyt. Tämän nimi on Peppi. 
5. Olen tavannut siskopuoleni, josta olen vain kuullut puhuttavan, mutta ei muuta, ensimmäistä kertaa viime kesänä.
6. Aloitin taas teatteriharrastuksen.
7. Olen diagnosoinut itselleni ainakin ADDn. Ehkä olen myös asberger. 
8. En ole juonut tipan tippaa kuukauteen ja en ole tarkoituksella raitistunut.
9. Olen riippuvainen sokerista.
10. Olen jäämässä energiajuomakoukkuun, jos en nyt itseäni vieroita.
11. Läski on ikuista. 
                            
En muista Anniinan kysymyksiä, enkä jaksa alkaa niitä selailemaankaan mistään. Ja haastan kaikki, jotka tämän lukee ja joilla on alle 200 lukijaa.

maanantai 28. huhtikuuta 2014

Yksi paalu käytännössä saavutettu... Entäs nyt?

Vappuaattona saan todistuksen käteeni ja minusta tulee elintarviketyöläinen. Ainakin paperilla. Työtä olen hakenut ja eipä ole näköpiirissä. Serviisin sijaislistoilla kykitään. Jeee...
Vähän on sellainen outo olo, kun ei tiedä mihin päivänsä käyttäisi ja ei tarvitse koulun puolesta enää stressata. Kai minä olen niitä jotka kerta kaikkiaan tarvitsee jotakin muutakin tekemistä kuin kotiseinien katselua tai... Tarvitsen siis "pakotteen" ulos menemiseen tai jonkun projektin. Hiljokseen olen laitellut taas kotia, mutta en enää samalla innolla kuin viime kesänä. Tänäänkin oli kiva päivä, vaan enpä minä nähnyt mitään intoa lähteä minnekään vaan pyöräilemaan vain pyöräilemisen vuoksi, vaikka pyöräkin on kunnostettu. Vaihteetkin toimii. Jee....

Se pääsiäiskakku mitä mietin vielä miettimisen jälkeenkin ei nyt ihan sellaiseksi tullutkaan kuin halusin. Sokerimassa loppui kesken ja halusin kakun olevan keltainen, mutta sainkin vain keltaisia pompparelleja.... Noh.... Tällainen siitä sitten tuli.
Ihan jees näköinen se on ja maistuikin todella hyvältä.

Vapuksi ajattelin tehdä donitseja. Nom Nom Nom...

I will never be thin....

sunnuntai 6. huhtikuuta 2014

Kakkuasiaa

Niin ja samaan aikaan, kun mietin lihavuusleikkausta niin olen menettänyt innostunut todenteolla leipomaan. Varsinkin kakkuja. Rakas osti minulle joululahjaksi kauan toivomani yleiskoneen ja leipominen on vain lisääntynyt, koska nyt ei enää tarvitse käsin vaivata ja sekottaa, mikä on aina ollut minusta ikävin kohta leipomisessa.
Tässä muutama kuva:

 Tyttären synttäreille tekemäni vegaaninen suklaakarpalokakku. Oli yllättäen juhlien suosituin kakku, vaikka oli tehtykin täysin kasvisperäisistä aineksista. Itsekin pidin, vaikkakaan en kirpeistä marjoista niin perusta.
 Tilaustyönä tehty mansikkarahakakku.
 Tyttären synttäreille taiteilin elämäni ensimmäisen "muotokakun". Ajatushan se on tärkein... eh...
 Limettipiiras (Key lime pie), johon laitoin Salama McQueen kakusta jääneet mansikat. Tuossa autokakussa on välissä mansikkamoussea. Huono idea oli sekoittaa ne mansikat limetin ja konsentoidun maidon kanssa samaan mössöön, koska ulkonäkö oli kaikkea muuta kuin houkutteleva, mutta hyvää se oli. Tyttären kanssa yhdessä koristeltiin tämä kakku. Hän teki käärmeitä ja matoja. Minä kukkia.
Vegaaninen voileipäkakku. Tämä oli muuten todella hyvää, mutta välissä oleva parsakaali ja avocado ei mitään kamalan suurta herkkua ollut. Muuten kyllä päihittää normivoileipäkakut mennen tullen. Minä itse en kamalasti pidä voileipäkakkujen juustoisuudesta. Varsinkin, kun niihin yleensä laitetaan sulatejuustoa, mikä on mielestäni todella ellottava juuston muoto. Yöh..

Seuraavaksi väännän pääsiäiseksi keväisen täytekakun. Kuva tulee jahka se onnistuu. 
Ja kultani pojan neljävuotissynttärit ovat heinäkuussa. Poika on innoissaan traktoreista, niin hänelle ajattelin tehdä traktorin muotoisen kakun. 
Oli todella ilo seurata tyttären innostusta Salama McQueen kakusta, vaikka se nyt ei niin kamalan hyvin onnistunutkaan. Luulenpa, että rakkaani poikakin on yhtä otettu traktorikakustaan. 

Uuden elämän kynnyksellä

Koulu on käyty. Työhakemuksia olen laittanut vähän sinne tänne. Peilikuvassa katsoo taas se iso ihminen, jonka luulin kaikessa kirkassilmäisyydessäni jättäneeni jo taakseni, mutta tässä sitä taas ollaan.
Soitin terveyskeksukseen ja sanoin, että minä haluan lihavuusleikkaukseen. Ensin tuli naputus, että "ymmärrätähän sinä, että se on sio leikkaus... kälälä lälä Ei mikään oikotie onneen. Itsellä se pitää se työ tehdä.. Päläpäläpälä", mutta sain lopulta ajan syömishäiriöihin erikoistuneelle hoitajalle, jonka kanssa sitten keskusteltiin syömisestä ja hän otti arvoja ja huomenna soitan itselleni ajan terveyskeskukseen lähettettä varten. On vähän sellainen olo kuin Michael Jakcsonilla, joka totesi viimeisessä lehdistötilaisuudessaan konserttisarjasta, jonka harjoittelu häneltä jäi kesken, että "This is it".
Jos tämä kerta ei totta sano, niin sama on sitten heittää pyyhe kehään.

Mutta toivottavasti oma kohtaloni ei ole yhtä surullinen kuin Jacksonilla, joka kuoli yrittäessään.Itseni puolesta en niinkään pelkää, mutta tyttäreni puolesta kylläkin, koska ei hänen isästään ole kokopäivähuoltajaksi.

Lääkäri sanoi, että pitää laihduttaa 7% prosenttia lähtöpainosta, niin hän kirjoittaa lähetteen. Ei siihen montaa kiloa ole, että se on täytetty, mutta heti, kun tuli konkreettinen tavoite, niin minä aloin sabotoimaan itseäni. Nyt olisi oiva itsetutkiskelun aika, että MIKSI minä teen niin. Ensiviikolla aika hoitajalle. Toivottavasti on lähtenyt tarpeeksi kiloja, että lääkäri voi sen lähetteen kirjoittaa.

Mikä tässä keväässä on, kun koirakuume tulee päälle? Olen jo päätytänyt, että talvella, jos vielä tuntuu tältä, niin hommaan pienehkön karvaturrin tänne. Tai missä sitten asummekaan...

Olen mennyt autokouluun. Ja näyttää siltä, että tulen olemaan siellä piiiiiiitkääääään. Eli koiran lisäksi hankintalistalla olisi sitten auto. Jahka kortin joskus saan. Eli työtä työtä työtä kaivataan ja PIAN.

Etelä-Suomeen olen kovasti suuntautumassa. Rakas miettii Porvoota ja miksei mekin tyttären kanssa sinne. Ainoa iso mutta on, että siellä työvaatimusten isolla listalla on ruotsinkielen osaaminen. Omani ovat pahasti ruosteessa. Täytynee varmaan painua kansalaisopistoon kertaamaan tai aloittamaan ihan alusta.



perjantai 31. tammikuuta 2014

Tänään oli hyvä päivä

Sanovat, että itse voi vaikuttaa omalla asenteella siihen esim. millainen päivä tulee. Tänään olen todistanut tuon väittämän vääräksi.
Aamulla otti päähän nousta ja samoin teki tyttärelläkin. Kun hän sanoi, että "Äiti, jäädään tänne", mielessäni mietin kehitänkö mielikuvitus astmakohtauksen vai migreenin. Mutta vastuullisuus voitti ja taistelin tyttären ylös. Just, kun alkoi oikein kunnolla keittämään hänen väsykiukuttelu, niin tytär otti kädestäni kiinni ja sanoi: "Onpa mukavaa olla taas turvassa". Kuka voi olla vihainen enää tuon jälkeen? En minä ainakaan.
 

Kun tytär oli saatu turvallisesti tarhaan, niin taas alkoi tympäsemään, koska tiesin, että koko päivä menee siivotessa, koska ei ole seuraavan päivän valmistelujakaan. Hyvässä lykyssä pääsisin tekemään sämpylöitä ja reissareita, mutta olin jo orientoitunut päivän mittaiseen tiskaamiseen ja illan mittaiseen paikkojen puunaamiseen. Mutta minä olin saanut "ylennyksen" ja pääsin esipaistamaan pihvejä. Sen jälkeen ei pahemmin tympässyt siivota loppupäivää.
 

Lisäksi sain Spectsaverssiltä tekstiviestin, että uudet rillini ovat haettavissa. Nyt voin heittää inhoamillani vanhoilla rilleillä, vaikka vesilintua, koska näen uusilla laseilla sen vesilinnun hyvin tarkasti.
Hyvä päivä, etten sanoisi.

tiistai 28. tammikuuta 2014

2013

Olen miettinyt mitä voisin menneestä vuodesta kirjoittaa. Alkuvuodesta en muista mitään ja kesästä tuntuu olevan ainakin kymmenen vuotta aikaa. Syksyllä löysin kuin löysinkin rakkauden. Ja sattumalta silmiini osui kuvia, joita otin hänestä niihin aikoihin, kun tavattiin ja huomasin, että sekin suhde tuntuu menevän hirmu vauhtia eteenpäin. Siis tunnetasolla, ei muuten.

Ja koska valmistuminen on ihan kynnyksellä, niin totta kai lentelee mahdollisimman paljon kapuloita rattaisiin. Kuten... En ihan jouluksi valmistunut. Se olisi vaatinut voimavaroja ja aikaa, joita minulla ei kertakaikkiaan ole. Mutta vähän joulun jälkeen kuitenkin tai muutama kuukausi siitä...

Noh... Loppuvuodesta, marraskuussa, sairastin helvetillisen influenssan. Makasin monta päivää kovassa kuumeessa. Lopulta pääsin jaloilleni ja kerkesinkö minä olla viikkoakaan uudessa työssäoppimispaikassa, kun yskä, joka on minulle ihan normaali kuumeen jälkitauti, ei vain ottanut laantuakseen ja joka vaivasi eritoten toppipaikassa (joka oli leipomo) ja nukkumaanmentäessä.

Yksi ihan normaali lauantai menin käymään tyttären kanssa Kärkkäisellä ja tuntui, että happi loppuu ja etten jaksaisi kävellä bussipysäkille. Koko kauppareissun ajan oli painostava olo ja kotiravussa nojasin kaiteeseen aina välillä, että jaksaisin nousta toiseen kerrokseen. Ajattelin, että influenssan jäljiltä kunto on vain laskenut niin huonoksi.
Mutta kun seuraavana arki aamuna matkalla päiväkotiin en meinannut millään jaksaa kävellä pientä nyppylää ylös ja tuntui, ettei happi kertakaikkiaan riitä, niin tiesin, ettei kaikki ole ihan hyvin. Sain vietyä tyttären kuitenkin päiväkotiin ja tuntui, että olisi pitänyt Höyhtyän ostarilta ryömiä terveyskeskukseen, mistä ne toimitti OYSiin ehdottoman kävelykiellon kanssa. OYSissa eivät olleet varmoja onko minulla keukokuume vai keuhkoputken tulehdus, mutta astmadiagnoosi oli ihan varma. Viikon minä siellä makasin happiletkuissa ja hengittelin muutaman tunnin välein avaavaa ja hoitavaa lääkettä.

Vuosi sitten loppui epätietoisuudessa, että valmistunko kenties ammattiin, jota en voikaan terveyteni puolesta harjoittaakaan? Allergiatestit olivat kaikki negatiivisia, ettei minulla ainakaan niitä ole ihotestien perusteella.

Summasummarum, jos jotain voisin viime vuodesta sanoa, että se oli melkoinen matka, mutta vaikka siihen mahtui normi-ihmissuhdepettymystä ja terveyden romahtamista, niin se ei jäänyt mieleeni yhtä kamalana kuin vuosi 2012.
Olen kuitenkin ollut viime vuonna ja tämän alkuvuodenkin jokseenkin tyytyväinen elämääni (mikä on paljon).
Tälle vuodelle on tulossa suuria muutoksia mahdollisen paikkakunnanvaihdon myötä (riippuen siitä saanko töitä vai en). Ajokortistakin olen uskaltaunut haaveilemaan.