perjantai 10. kesäkuuta 2016
Helvetti
Taas on sellanen päivä, että tekisi mieleni vetää itseni hirteen. En vedä, mutta tekisi mieli. Ei elämällä ole minulle enää mitään tarjota. Kun tytär on sikuinen ja omillaan, niin sitten joudan kuolla pois. Siihen asti pitää sinnitellä.
perjantai 29. huhtikuuta 2016
Nothing compares 2 Prince
Viime viikolla näin unen missä veljeni katosi ja lyhyen ajan jälkeen palasi papin pukuun pukeutuneena. Seuraavana päivänä Facebookin uutisvirrassa oli epämääräinen juoru-uutinen Princen kuolemasta, joka muutaman tunnin päästä siitä vahvistettiin. Muuta en siitä päivästä muistakaan. Taisi se jo ilta olla...
Seuraavana aamuna minulla oli sokerirasitustesti. Labran keskusradiossa soi Let's go crazy ja sairaalan kahviossa kummankin iltalehden lööpissä oli Princen kuva. Ja kun ei ollut ketään muuta kuin tyttäreni siinä, niin hänelle näytin Princen kuvaa ja kerroin kuka hän oli ja että nuorena pidin (mikä alisana sille tunteelle mitä tunsin) hänestä ja ihailin ja että nyt tämä henkilö on poissa. Yritin hänelle näyttää jotain Muppet jaksoa missä Prince vieraili ja tähän tyttäreni totesi kuusivuotiaan suoruudella "Ei kiinnosta".
Sillä hetkellä tunsin, että olin omituisen suruni kanssa yksin.. Mikä siinä... Olinhan minä aikalailla faniutenikin kanssa yksin, melkein ainakin. Muistan kuinka joskus murrosikäisenä.. Taisin olla vielä yläasteella, kun kaverini Riikan kanssa katsoimme Purple rainin yhdessä. Riikka inhosi. Minä rakastuin ensimmäistä kertaa niin, että vatsan pohjassa väänsi. Olihan nuita ihastuksia ollut, mutta mutta... Ei niinkuin Prince. Silloin alkoi myös tämä minun poikkeava seksuaalisuuskin (mikä lie) ns.oirehtia. En tiennyt halusinko olla kuin Prince, tai jopa itse Prince vai Princen tyttöystävä/vaimo ja hänen seksuaalisten halujensa kohde.
Ilman Princeä en olisi koskaan tutustunut teinivuosien sydänystävääni, jonka kanssa jaoin rakkauden Princeen, mustasukkaisen vihan ja kauneuden ihailun tämän vaimoon Mayteen ja traumaattisen lapsuuden ja nuoruuden. Hän Kuopiossa ja minä Taivalkoskella.
Ja niinhän siinä kävi, niinkuin käy yleensä teini-iän hullaannuksille. Ne unohtuvat, kun ns. oikea elämä tulee. Mutta minä löysin Princen uudelleen lähestyessäni kolmeakymppiä. Enää tunnekuohu ollut sama. Eikä Prince ollut jalustalla. Ja pian totesin, että Jehovan todistajuuden myötä oli kadonnut jotain... Tai ehkä se oli elämä (kummankin lapsen menetys ja mitä lie siellä taustalla piillyt), joka oli vienyt pilkkeen pois Princen silmistä. Ja musiikista.
Se pilke teki comabackin Musicology ja 3121 levyillä. Mutta mutta... niin erkani taas tieni Princen kanssa. 3121 oli viimeinen Princen levy, joka minua kosketti millään tasolla. Jehovat veivät miehen särmän, kuitenkin.
Seuraavan kerran näin Princen televisiossa ihan sattumalta. Vai oliko ollut netissä... En muista. Muistan vain, että oli kauniita naisia bändissä. Pitkät hiukset ja sääret naisilla. Prince oli pieni ja hentoinen. Ja afrosta en pitänyt. Seuraava muistikuva oli, että afro oli saanut seurakseen kolmannen silmän. Taisi kauniiden naisten muodostaman bändin nimi olla 3rdeyegirl. Hävettää tunnustaa nyt, että en ollut edes kamalan kiinnostunut. Paitsi ne naiset.
Kun viikko aikaisemmin luin samasta nettijuorusivustolta, että Princen kone oli tehnyt hätälaskun (tai mikä nyt on oikea termi) ja hänet on kiidätetty sairaalaan, mietin, että onkohan seuraava kuolinuutinen. Olisiko papin puvussa ollut veljeni ollut sittenkin Prince? Aavistin minä Michael Jacksoninkin kuoleman.Vaikka Michael Jackson oli lapsuuteni suurin idoli ja olinhan minä häneenkin ihkussa. Mutta hänen poismenonsa ei pysäyttänyt. Kun taas Prince...
Kulunut viikko on ollut kuin oudossa hidastetussa filmissä, joka koostuu lähinnä pikakelauksesta ja hetkistä jolloin muu elämä pyörii ympärillä, mutta minä olen pysähtynyt siinä keskellä. Niin kuin 22.4 aamulla Oulun Kontinkankaalla kaupungin sairaalan labran aulassa... En ymmärtänyt miten muiden elämä menee eteenpäin, vaikka maapallo on lopettanut pyörimisen. Ennen, vaikka en niin asiaa miettinytkään, oli aina Prince. Jossain. Aina. Nyt maailmassa on reikä... Ja olen tietoinen siitä reiästä koko ajan.
Ensimmäinen yksin ohjaamani iso näytelmä Niskavuoren naiset tulee ensi-iltaan huomenna ja sen valmistelut ovat vieneet kaiken ajan. Olen myös pohtinut elämääni, kun jäin kokkikoulusta saikulle ja pitäisi löytää uusi ura... Ja Ja Ja nyt maailmassa on reikä. Ja elämä pyörii filminauhana ympärillä.
Tuntuu kuin olisin menettänyt läheisenkin ihmisen. Ensimmäisen kunnon rakkauteni, samaistumiskohteeni, ja minkälainen itsekin halusin olla (ja ehkä haluaisin vieläkin joltain osin) ja ehkä hän oli myös veli, johon suhtautumiseni on ollut hyvin ristiriitainen. Mutta lopulta hyvin rakastava. Ei ole, eikä tule toista.. I miss u Prince. Love...
Seuraavana aamuna minulla oli sokerirasitustesti. Labran keskusradiossa soi Let's go crazy ja sairaalan kahviossa kummankin iltalehden lööpissä oli Princen kuva. Ja kun ei ollut ketään muuta kuin tyttäreni siinä, niin hänelle näytin Princen kuvaa ja kerroin kuka hän oli ja että nuorena pidin (mikä alisana sille tunteelle mitä tunsin) hänestä ja ihailin ja että nyt tämä henkilö on poissa. Yritin hänelle näyttää jotain Muppet jaksoa missä Prince vieraili ja tähän tyttäreni totesi kuusivuotiaan suoruudella "Ei kiinnosta".
Sillä hetkellä tunsin, että olin omituisen suruni kanssa yksin.. Mikä siinä... Olinhan minä aikalailla faniutenikin kanssa yksin, melkein ainakin. Muistan kuinka joskus murrosikäisenä.. Taisin olla vielä yläasteella, kun kaverini Riikan kanssa katsoimme Purple rainin yhdessä. Riikka inhosi. Minä rakastuin ensimmäistä kertaa niin, että vatsan pohjassa väänsi. Olihan nuita ihastuksia ollut, mutta mutta... Ei niinkuin Prince. Silloin alkoi myös tämä minun poikkeava seksuaalisuuskin (mikä lie) ns.oirehtia. En tiennyt halusinko olla kuin Prince, tai jopa itse Prince vai Princen tyttöystävä/vaimo ja hänen seksuaalisten halujensa kohde.
![]() |
| Tämä oli Prince johon rakastuin |
Ilman Princeä en olisi koskaan tutustunut teinivuosien sydänystävääni, jonka kanssa jaoin rakkauden Princeen, mustasukkaisen vihan ja kauneuden ihailun tämän vaimoon Mayteen ja traumaattisen lapsuuden ja nuoruuden. Hän Kuopiossa ja minä Taivalkoskella.
![]() |
| Prince Mayten kanssa silloin. |
Ja niinhän siinä kävi, niinkuin käy yleensä teini-iän hullaannuksille. Ne unohtuvat, kun ns. oikea elämä tulee. Mutta minä löysin Princen uudelleen lähestyessäni kolmeakymppiä. Enää tunnekuohu ollut sama. Eikä Prince ollut jalustalla. Ja pian totesin, että Jehovan todistajuuden myötä oli kadonnut jotain... Tai ehkä se oli elämä (kummankin lapsen menetys ja mitä lie siellä taustalla piillyt), joka oli vienyt pilkkeen pois Princen silmistä. Ja musiikista.
Se pilke teki comabackin Musicology ja 3121 levyillä. Mutta mutta... niin erkani taas tieni Princen kanssa. 3121 oli viimeinen Princen levy, joka minua kosketti millään tasolla. Jehovat veivät miehen särmän, kuitenkin.
Seuraavan kerran näin Princen televisiossa ihan sattumalta. Vai oliko ollut netissä... En muista. Muistan vain, että oli kauniita naisia bändissä. Pitkät hiukset ja sääret naisilla. Prince oli pieni ja hentoinen. Ja afrosta en pitänyt. Seuraava muistikuva oli, että afro oli saanut seurakseen kolmannen silmän. Taisi kauniiden naisten muodostaman bändin nimi olla 3rdeyegirl. Hävettää tunnustaa nyt, että en ollut edes kamalan kiinnostunut. Paitsi ne naiset.
Kun viikko aikaisemmin luin samasta nettijuorusivustolta, että Princen kone oli tehnyt hätälaskun (tai mikä nyt on oikea termi) ja hänet on kiidätetty sairaalaan, mietin, että onkohan seuraava kuolinuutinen. Olisiko papin puvussa ollut veljeni ollut sittenkin Prince? Aavistin minä Michael Jacksoninkin kuoleman.Vaikka Michael Jackson oli lapsuuteni suurin idoli ja olinhan minä häneenkin ihkussa. Mutta hänen poismenonsa ei pysäyttänyt. Kun taas Prince...
Kulunut viikko on ollut kuin oudossa hidastetussa filmissä, joka koostuu lähinnä pikakelauksesta ja hetkistä jolloin muu elämä pyörii ympärillä, mutta minä olen pysähtynyt siinä keskellä. Niin kuin 22.4 aamulla Oulun Kontinkankaalla kaupungin sairaalan labran aulassa... En ymmärtänyt miten muiden elämä menee eteenpäin, vaikka maapallo on lopettanut pyörimisen. Ennen, vaikka en niin asiaa miettinytkään, oli aina Prince. Jossain. Aina. Nyt maailmassa on reikä... Ja olen tietoinen siitä reiästä koko ajan.
Ensimmäinen yksin ohjaamani iso näytelmä Niskavuoren naiset tulee ensi-iltaan huomenna ja sen valmistelut ovat vieneet kaiken ajan. Olen myös pohtinut elämääni, kun jäin kokkikoulusta saikulle ja pitäisi löytää uusi ura... Ja Ja Ja nyt maailmassa on reikä. Ja elämä pyörii filminauhana ympärillä.
Tuntuu kuin olisin menettänyt läheisenkin ihmisen. Ensimmäisen kunnon rakkauteni, samaistumiskohteeni, ja minkälainen itsekin halusin olla (ja ehkä haluaisin vieläkin joltain osin) ja ehkä hän oli myös veli, johon suhtautumiseni on ollut hyvin ristiriitainen. Mutta lopulta hyvin rakastava. Ei ole, eikä tule toista.. I miss u Prince. Love...
![]() |
| Tämän kauniimpana en Princeä en koskaan nähnyt. |
keskiviikko 16. maaliskuuta 2016
Burn out
Tänään tuli mieleeni, kun olin yläasteaikana tet:ssä Taivalkosken Halpa-Halli Juusolassa (ei mitään tekoa Halpa-Halliketjun kanssa). Mun piti järjestellä alusvaatehyllyjä (tämä on oma mielikuvani) ja minua ahdisti, kun rintsikat oli toisissaan kiinni ja ja työ tuntui turhalta, kun sai yhden hyllyn sain selväksi, niin se oli taas sekaisin heti, kun selkänsä käänsi. Lopulta istuin vessassa ja vain odotin päivän päättymistä.
Koulussa saatiin käydä syömässä (tai se oli tet jakson jälkeen) ja ruokalassa joku kysyi mitä olen tehnyt Juusolassa ja minä paukautin rehellisesti: "Istunut vessassa ja toivonut ettei kukaan huomaa, että olen pois". (Jostain ihme syystä, en huomannut lähellä istuvaa yläasteen silloista rehtoria Matti Niskasta, jolla niin nauratti, että meinas mennä ruoka väärään kurkkuun).
Tänään on ollut vähän samanlaiset fiilikset. Kiusaus oli mennä viileään ja pimeään kasviskylmiöön sikiöasentoon itkemään, niin on ottanut vastaan koko päivän. Minä en ole penaalin terävin kynä, mutta kyllä minäkin tajuan, että milloin homma ei toimi ja tämä ei vaan toimi!
Minä kävin aikoinaan jo koulun oponkin kanssa juttelemassa, että vaikka tykkään laittaa ruokaa ja niin pois päin, mutta minusta vain ei ole tälle alalle, mutta en tiedä mihin ryhtysin. (Vaatimus: sillä voi tienata elantonsa ja minulla olis edes jotain edellytyksiä sille alalle). Mutta se opo vaan laitto linkkejä facessakin pyörineisiin persoonallisuustesteihin. Tein ne kyllä ja taidealoille nekin kehotti. Teki mieli kiljua koneelle, että "Haista vittu, kyllä minä tuon tiedän. Mutku niistä joku vielä maksais, niin en oli tässä tilanteessa!!!!!".
Eipä siinä, tekemäni ensivaikutelma on ollut "loistava": kaksi ekaa päivää olen saikulla ja sitten ilmestyn nukuttuani pyöreät nolla tuntia edellisenä yönä töihin ja olen niin pihalla, että mulle selitetään jo tyyliin " tässä on leipä. Tämä on leivän pohja.".
Siinä vaiheessa kävi jo mielessä, että lähden siitä paikasta ja lopetan koulun käynnin NYT. Ihan sama vaikka tulis karenssi. Enää tässä iässä vessaan linnottautuminen, kun ei ole vaihtoehto.
Koulussa saatiin käydä syömässä (tai se oli tet jakson jälkeen) ja ruokalassa joku kysyi mitä olen tehnyt Juusolassa ja minä paukautin rehellisesti: "Istunut vessassa ja toivonut ettei kukaan huomaa, että olen pois". (Jostain ihme syystä, en huomannut lähellä istuvaa yläasteen silloista rehtoria Matti Niskasta, jolla niin nauratti, että meinas mennä ruoka väärään kurkkuun).
Tänään on ollut vähän samanlaiset fiilikset. Kiusaus oli mennä viileään ja pimeään kasviskylmiöön sikiöasentoon itkemään, niin on ottanut vastaan koko päivän. Minä en ole penaalin terävin kynä, mutta kyllä minäkin tajuan, että milloin homma ei toimi ja tämä ei vaan toimi!
Minä kävin aikoinaan jo koulun oponkin kanssa juttelemassa, että vaikka tykkään laittaa ruokaa ja niin pois päin, mutta minusta vain ei ole tälle alalle, mutta en tiedä mihin ryhtysin. (Vaatimus: sillä voi tienata elantonsa ja minulla olis edes jotain edellytyksiä sille alalle). Mutta se opo vaan laitto linkkejä facessakin pyörineisiin persoonallisuustesteihin. Tein ne kyllä ja taidealoille nekin kehotti. Teki mieli kiljua koneelle, että "Haista vittu, kyllä minä tuon tiedän. Mutku niistä joku vielä maksais, niin en oli tässä tilanteessa!!!!!".
Eipä siinä, tekemäni ensivaikutelma on ollut "loistava": kaksi ekaa päivää olen saikulla ja sitten ilmestyn nukuttuani pyöreät nolla tuntia edellisenä yönä töihin ja olen niin pihalla, että mulle selitetään jo tyyliin " tässä on leipä. Tämä on leivän pohja.".
Siinä vaiheessa kävi jo mielessä, että lähden siitä paikasta ja lopetan koulun käynnin NYT. Ihan sama vaikka tulis karenssi. Enää tässä iässä vessaan linnottautuminen, kun ei ole vaihtoehto.
maanantai 7. maaliskuuta 2016
Siskon kanssa runosuoni taas sykki
Pikkuhousuja
Narutoppeja
Hiuksiin sinistä
sormiväreillä
Ääni kimeeksi
pyykkipojalla
Muut saa prassailla
viskibassolla
En omista yhtään housuja
pikkupöksyissä kesäkeikoilla
Heilun narutopissa
vielä 2080-luvulla
Olen kuullut huhuja
että housuja saa kaupoista
Silti kuljen alusvaatteissa
vielä 2080-luvulla.
sunnuntai 22. marraskuuta 2015
Marraskuu 16.2017
Minä olen pelännyt neljänkymmenen ikävuoden lähestymistä kuin ruttoa, kun on tuntunut, etten vielä ole selvinnyt ikäluvun alkamisesta kolmosellakaan.
Vaan tässä valkeni, että vanheneminen tapahtuu halusi tai ei. Jos olen rehellinen itselleni, niin en halua olla enää kaksikymppinen. Eikä oma elämäni ollut siinä iässä edes mitenkään mukavaa. Ahdistusta itsestä, ihmissuhteista. Tunne-elämä muutenkin tempoili narsistisesta kusipäisyydestä pohjattomaan lohduttomuuteen johtuen nuoruuden epävarmuudesta ja kasvukivuista.
Nykyään ahdistus on lieventynyt, mutta en edelleenkään fanita itseäni ja rakkaussuhteessa kusisin asiani edelleen, jos sellainen olisi. Narsistisesta kusipäisyysestä en tiedä, kun viime aikoina ei ole ollut kamalasti onnistumisia.
Sen sijaan, että noitusin vanhenemista, niin ottasin erilaisen lähestymistavan siihen.
Mitä iloa on sileästä naamasta, jos sitä itse inhoaa? Jospa sitä oppis rakastamaan, kun se on ryppynen. Jospa neljällä kymmenellä ikävuodella oppisinkin hyväksymään itseni, vihdoinkin.
Vaan tässä valkeni, että vanheneminen tapahtuu halusi tai ei. Jos olen rehellinen itselleni, niin en halua olla enää kaksikymppinen. Eikä oma elämäni ollut siinä iässä edes mitenkään mukavaa. Ahdistusta itsestä, ihmissuhteista. Tunne-elämä muutenkin tempoili narsistisesta kusipäisyydestä pohjattomaan lohduttomuuteen johtuen nuoruuden epävarmuudesta ja kasvukivuista.
Nykyään ahdistus on lieventynyt, mutta en edelleenkään fanita itseäni ja rakkaussuhteessa kusisin asiani edelleen, jos sellainen olisi. Narsistisesta kusipäisyysestä en tiedä, kun viime aikoina ei ole ollut kamalasti onnistumisia.
Sen sijaan, että noitusin vanhenemista, niin ottasin erilaisen lähestymistavan siihen.
Mitä iloa on sileästä naamasta, jos sitä itse inhoaa? Jospa sitä oppis rakastamaan, kun se on ryppynen. Jospa neljällä kymmenellä ikävuodella oppisinkin hyväksymään itseni, vihdoinkin.
sunnuntai 25. lokakuuta 2015
Tapahtui tähän mennessä...
Olen miettinyt aikalailla elämääni. Tällä kertaa en ole rypenyt itsesäälissä. Enemmänkin, että mitä itse voisin tehdä ja mitä oikeasti haluan tehdä. Elämä näytti suuntansa, kun olin jo päättänyt mennä ammatinvalintapsykologille, niin minut valittiinkin kokkikoulutukseen. Jouluksi 2016 minun pitäisi valmistua. Ennen kuin pääsin mietin, ettei minusta ole keittiöalalle, kun olen niin hidas. Nyt mietin, että käyn koulun loppuun ja alan oikeasti tekemään asioilleni jotain. Jo kouluaikana, mikäli aikaa vain löytyisi.... Viuh!
Olen maalannut apinan raivolla. En osaa olla tekemättä mitään, mutta alkaa joka nurkka olla täynnä minun maalauksia. Eikä kukaan halua ostaa? Anyone????
Olen miettinyt, että haen pokkana apurahaa näyttelyn järjestämistä varten. Olisivat ainakin sen kuukauden pari. Jossain muualla. Mikä se on se vimma, joka tuo sen pakonomaisen vimman tehdä?
Teatterisssakin minulla on luomiskausi. Ohjaan ensimmäisen ison näytelmäni yksin.
Olen siis pohtinut, pyörinyt mudissa ja sitten taas pohtinut ja tullut tulokseet, että... Minä en ole valmis rakkaussuhteeseen kenenkään kanssa. En ole ollut sitten kesän 2012 jälkeen. Minä en voi ns. Antautua kenenkään vietäväksi ennenkuin muisti jälki kesän 2012 tapahtumista on totaallisesti poistunut kipuhermoilta. Eli.... Yksin olen.... Loppuelämäni yksin.
MUTTA se ei haittaa. Sillä ei ole metkitystä. Ei enää...
Ammatillisessa mielessä: aion koputtaa joka puuta ja tehdä sitä mitä osaan, eli säheltää siellä ja täällä. Minä kun en osaa mitään kunnolla, mutta vähän sirä sun tätä. Yrittäjyyttäkään en enää sulje pois mahdollisuuksista. Mitä vain, jotta pääsen pois syrjäytyneiden ryhmästä.
Ja koska elämä ei ole koskaan helppoa.... Tyttärelleni on diagnosoitu asbergerin oireyhtymä. Itsekäs minä haluaa kiukutella, että TAHALLAAN HALUTAAN VAIKEUTTAA ELÄMÄÄNI!!!!!!!! Mutta isoin osa minusta on huolissaan miten tyttäreni tulee pärjäämään. Maailma on kova erilaisia kohtaan ja kovenee koko ajan. Diagnoosi oli ensin järkytys, vaikka itse sitä epäilinkin, mutta nyt alan jo tottua. Tytärhän on edelleen sama lapsi kuin ennenkin. Diagnoosit on vain diagnooseja.
Olen maalannut apinan raivolla. En osaa olla tekemättä mitään, mutta alkaa joka nurkka olla täynnä minun maalauksia. Eikä kukaan halua ostaa? Anyone????
Olen miettinyt, että haen pokkana apurahaa näyttelyn järjestämistä varten. Olisivat ainakin sen kuukauden pari. Jossain muualla. Mikä se on se vimma, joka tuo sen pakonomaisen vimman tehdä?
Teatterisssakin minulla on luomiskausi. Ohjaan ensimmäisen ison näytelmäni yksin.
Olen siis pohtinut, pyörinyt mudissa ja sitten taas pohtinut ja tullut tulokseet, että... Minä en ole valmis rakkaussuhteeseen kenenkään kanssa. En ole ollut sitten kesän 2012 jälkeen. Minä en voi ns. Antautua kenenkään vietäväksi ennenkuin muisti jälki kesän 2012 tapahtumista on totaallisesti poistunut kipuhermoilta. Eli.... Yksin olen.... Loppuelämäni yksin.
MUTTA se ei haittaa. Sillä ei ole metkitystä. Ei enää...
Ammatillisessa mielessä: aion koputtaa joka puuta ja tehdä sitä mitä osaan, eli säheltää siellä ja täällä. Minä kun en osaa mitään kunnolla, mutta vähän sirä sun tätä. Yrittäjyyttäkään en enää sulje pois mahdollisuuksista. Mitä vain, jotta pääsen pois syrjäytyneiden ryhmästä.
Ja koska elämä ei ole koskaan helppoa.... Tyttärelleni on diagnosoitu asbergerin oireyhtymä. Itsekäs minä haluaa kiukutella, että TAHALLAAN HALUTAAN VAIKEUTTAA ELÄMÄÄNI!!!!!!!! Mutta isoin osa minusta on huolissaan miten tyttäreni tulee pärjäämään. Maailma on kova erilaisia kohtaan ja kovenee koko ajan. Diagnoosi oli ensin järkytys, vaikka itse sitä epäilinkin, mutta nyt alan jo tottua. Tytärhän on edelleen sama lapsi kuin ennenkin. Diagnoosit on vain diagnooseja.
torstai 15. lokakuuta 2015
Täti on irti!
Kerran ku mää menin Karaokebaariin. Oli perjantai ja pääsin just ja just
sissään. Mää katon, että mitä nuo nuoret oikein laulaa!? Mää menin sen
baarimikon luokse ja sanon, että "laita Antti Tuisku soimaan".
Laita Antti Tuisku soimaan.
Ja luppaan laulaa,
luppaan laulaa.
Ja sitte ku mää laulan.
Täti on irti.
Ooooo! Pöytä täyteen!
Montut aukee
Ku muorit hoilaa.
Ooooo! Sylkee lentää.
Ja ku saan laulaa
Täti on irti.
Ja baarimikko oli, et
"hei! Täällon lauluvuorot.
Ja ihan niinku muutkin.
Oota sun vuoroo.
Oota sun vuoroo.
Oota sun vuoroo.".
Mut sitku on mun vuoro:
täti on irti.
Ooooo! Pöytä täyteen!
Montut aukee
Ku muorit hoilaa.
Ooooo! Sylkee lentää.
Ja ku saan laulaa
Täti on irti.
Ja sitte ku sain laulaa,
Niin jengi alko buuaan.
Mä tulin hevimestaan.
Ooooo! Pöytä täyteen!
Montut aukee
Ku muorit hoilaa.
Ooooo! Sylkee lentää.
Ooooo! Pöytä täyteen!
Montut aukee
Ku muorit hoilaa.
Ooooo! Sylkee lentää.
Tärykalvot ei säästy kellää.
Järjestysmiehet pilkun aikaan minut ulos kantakaa.
Oooo! Pöydät täyteen.
Sitte ku laulan,
Täti on irti.
Laita Antti Tuisku soimaan.
Ja luppaan laulaa,
luppaan laulaa.
Ja sitte ku mää laulan.
Täti on irti.
Ooooo! Pöytä täyteen!
Montut aukee
Ku muorit hoilaa.
Ooooo! Sylkee lentää.
Ja ku saan laulaa
Täti on irti.
Ja baarimikko oli, et
"hei! Täällon lauluvuorot.
Ja ihan niinku muutkin.
Oota sun vuoroo.
Oota sun vuoroo.
Oota sun vuoroo.".
Mut sitku on mun vuoro:
täti on irti.
Ooooo! Pöytä täyteen!
Montut aukee
Ku muorit hoilaa.
Ooooo! Sylkee lentää.
Ja ku saan laulaa
Täti on irti.
Ja sitte ku sain laulaa,
Niin jengi alko buuaan.
Mä tulin hevimestaan.
Ooooo! Pöytä täyteen!
Montut aukee
Ku muorit hoilaa.
Ooooo! Sylkee lentää.
Ooooo! Pöytä täyteen!
Montut aukee
Ku muorit hoilaa.
Ooooo! Sylkee lentää.
Tärykalvot ei säästy kellää.
Järjestysmiehet pilkun aikaan minut ulos kantakaa.
Oooo! Pöydät täyteen.
Sitte ku laulan,
Täti on irti.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)



