Miten vaikea minun oli käsittää, että keskenmenon, jonka koin hyvin vahvasti lapsen kuolemana, voi hyväksyä? Ja miten paljon minä sitä vastaan tappelinkin ja lopulta se oli vain pakko hyväksyä, jotta pääsin eteenpäin.
Nyt olen miettinyt, että minä en jaksa olla taas hyväksymässä TAAS. Pitää hyväksyä, että toinen on luultavimmin helpottunut, kun minä en ole enää hänen elämässään ja ei luultavasti minua edes mieti. Kun taas minä täällä käyn surun vaiheita läpi.
Ja tänään tuntui karvaalta kalkilta myöntää itselleen se, että minua on luultavasti retkutettu. Ja hyväksyttävä se ilman itsesääliä tai katkeroitumista. Ja nieltävä, että minä olin uhri. 4n motiiveja en tiedä. Kusettiko tahallaan, vai uskoiko itsekin omat höpinänsä. Olen halunnut uskoa jälkimmäistä, mutta pakko se on kohdata sekin vaihtoehto, että olen ollut pelurin käsittelyssä. Lopputulos oli joka tapauksessa sama.
Se on pakko hyväksyä, että pääsee eteenpäin...
Psyk.hoitaja kehoitti minua miettimään keinoja, jolla saisin vahvistettua itseäni.... Vaikea... Hyvin hyvin vaikeaa edes miettiä. Miten tehdä se ilman, että suojautuu muurin taakse? Kyllä minä haluan joskus taas vielä ottaa riskin ja paljastaa kaulavaltimoni jollekin ja luottaa, ettei se siihen sivalla.
MUTTA taas yksi asia positiivisten asioiden listaan:
- Eräs vanha tuttu pyysi minua ja tytärtä syömään luokseen perjantaina.

Ei kommentteja:
Lähetä kommentti