Viime vuonna tähän aikaan olin varma, että kesästä tuli MINUN kesäni. Koulusta suuntasin pois leveä hymy kasvoillani. Ja se odotus ja varmuus päättyi romahdukseen, joka oireilee vieläkin. Nyt on omituinen kaksijakoinen tunne. Toisaalta odotan loppukuuta, jolloin mennään tyttären kanssa Taivalkoskelle mummolaan. En minä tiedä mitä siellä tehdään, mutta saapahan tytär viettää aikaansa mummonsa kanssa ja enonsakin, jota todella harvoin näkee tulee lapista juhannusta viettämään sinne.
Heinäkuun alun reissua odotan vielä enemmän. Lähdetään tyttären kanssa Helsinkiin, missä ajattelin tytön viedä Korkeasaareen ja Linnanmäelle, kun kaveri kuulema asuu siinä lähellä. Ja sieltä suuntaamme Vantaalle, missä asuu hyvä ystäväni, joka on saanut lapsen viime vuonna. (Tällä lapsella on tismalleen sama syntymäpäivä kuin minulla). Pääkaupunkiseudulla olisi tarkoitus myös tavata muutamia nettituttuja silmätysten ja yhdet treffitkin kai on. Ellei se romutu ennen aikojaan se homma. Omat varoituskellot soi ja kilisee. Itseäni en enää anna yhtä heppoisin perustein.
Opettaja puhui, että minulla on mahdollistra valmistua jo jouluksi, mikä myös aiheutti minussa hekumointia. Sitten olisi yksi välitavoite saavutettu ja sen jälkeen alkaisi se vaikein.... Työnhakeminen.
Samaan aikaan.... mieltä kalvaa tieto siitä, että elämä ei tule muuttumaan. Tämä kesä kaikkine reissuineen ei tuo mitään mikä helpottaisi minun yksinäisyyttäni. Tai elämää yleensä. Yritän opettaa tytärtä pois vaipoista ja hän on ilman vaippaa kotosalla. Kaksi kertaa olen saanut hänet istumaan potalle, mutta joka ikinen kakka ja pissa on tullut housuun ja laittialle. Tänään märisin monta tuntia, kun olen niin yksin tässäkin asiassa. Tytär ei edes yritä.
Ja toinenkin menee vanhan kaavan mukaan. Väliaikainen psykologi, jonka luona kävin syksyllä oli hyvä. Hänelle oli helppo puhua, mutta tämä kenen luona nyt käyn on ihan... Huono. (Niinkuin kymmenen vuotta sitten... Väliaikaiset psykot oli yleensä hyviä muutamaa poikkeusta lukuunottamatta ja lopullinen terapeutti oli juoppo ja mielenterveysongelmainen itsekin).
Meillä ei kemiat kohtaa yhtään. Minä sanoin hänelle, että kun elämä on vaan yhtä lasta vaan ja minä tunnen olevani vain statisti, niin se kohta alkaa puhumaan, että minun pitää huolehtia itsestäni, jotta voisin olla parempi äiti ja kun sanon, että en näe itsessäni mitään hyvää, niin hän sanoo minun saaneen aikaan ihanan tyttären (jota se ei voi edes tietää, kun ei hän ole minun tytärtäni tavannut ja vaikka olisikin, niin ei tyttäreni ihanuus ole minun ansiota. Se on häntä itseään). Hän ei kykene näkemään minua muuten kuin minun äitiyteni kautta, mikä ahdistaa niin pirusti.
Viime kerralla hän luki minulle kirjaa positiivisesta ja negatiivisesta ajattelusta. Samat liibalaabat olisin voinut lukea jonkun hippikaverini facebookstatuksesta. Suositteli liikuntaa, kuten kävelyä (kaikki suosittelee kävelyä... Kukaan ei tajua, että MINULLA EI OLE AUTOA. EI EDES KORTTIA. MINÄ KÄVELEN TAI AJAN PYÖRÄLLÄ AIKA VITUN PALJON!!!!!) tai pyöräilyä. Tytär kärryihin vaan ja kävelylle. Tytär ei suostu olemaan enää kärryissä. Se maleksii ja pysähtyy keräämään kukkia ja minä seison yhdessä kohti. Puolentunnin kävelymatkaan menee tunti keviästi. Turhautumisärtymysviisari väpättää punasen puolella. Kävellessä varsinkin yleensä nämä mietteet valtaa pään.
Ihan sama... Käyn istumassa siellä ja kuuntelen liibalaabat. Ei tässä maailmassa ole ketään, joka olisi mun kanssa edes pikkasen samalla sivulla.
sunnuntai 2. kesäkuuta 2013
lauantai 11. toukokuuta 2013
Hyvää äitienpäivää minulle ja muille äideille
Sitä minä tuossa mietin, että oli aika, kun elämä oli joka kuukautista pettymista jaa uutta yritystä. Surua ja täytyy myöntää kateellisuuttakin. Kaikki ympärilläni sai lapsia, paitsi minä. Sitten, kun näytti, että NYT se vihdoin tapahtuu minullekin, niin ei se lapsi saanutkaan elää. Silloin tuntui, että pitää haudata myös unelma äitiydestä.
En sano, että, kun lakattiin yrittämästä, niin sitten se vihdoin tapahtui, koska ei se niinkään mennyt. Mutta sanon, että olimme onnekkaita ja pieni tytär syntyi 10.2.2010 monen vuoden itkujen, pettymysten ja kateellisuuden jälkeen.
Pitää muistaa tämä, kun uhmaikäinen huutaa naama punaisena ja tuntuu, että keinot on loppu ja kohta itsekin räjähdän. Lapsi on lahja, joka ei ole itsestäänselvyys.
En sano, että, kun lakattiin yrittämästä, niin sitten se vihdoin tapahtui, koska ei se niinkään mennyt. Mutta sanon, että olimme onnekkaita ja pieni tytär syntyi 10.2.2010 monen vuoden itkujen, pettymysten ja kateellisuuden jälkeen.
Pitää muistaa tämä, kun uhmaikäinen huutaa naama punaisena ja tuntuu, että keinot on loppu ja kohta itsekin räjähdän. Lapsi on lahja, joka ei ole itsestäänselvyys.
Uusi koti uudet kujeet
En tiedä kerroinko täällä jo, mutta emme ole enää Karjasiltalaisia. Muutimme pois. Lähiöön, missä on joka talon pihalla lasten leikkipaikka ja taloja on puolikaaressa ja muutenkin lähekkäin. Täällä kolmiossa tuntuu kuin tilaa olisi kaksi kertaa enemmän kuin Karjasillan kaksiossa. Ja ihme kyllä tunnen oloni todella kotoisaksi, vaikka kuvittelin, etten koskaan asettuisi tällaiselle seudulle missä on vain taloja talojen jälkeen ja Sale.
Siitäpä hiipii mieleeni pelko, että menetetään tämä. Muuttolaatikotkin aion viedä varastoon, koska siellä ne on valmiina. Sinne on entinen asukas vaan jättänyt omaa roinaansa. Ne pitää ensin käydä läpi ja hommautua eroon turhasta. Ja sitten vasta voin sinne omat kamani viedä.
On vain tunne, että täältä tulee pian muutto pois. Vaikka en halua. En kerta kaikkiaan. Tämä on minun koti. Odottelen entisen kämpän takuurahoja, jotta voin käydä ostamassa itselleni elämäni ensimmäisen kirjahyllyn ja mattoja.
Uusi lääkitys on myös alkanut purra. Enää en ole alamaissa ja energiaakin on enemmän kuin koskaan aikaisemmin. MUN KÄMPPÄ, SIIS KOTI, ON SIISTI!!!! Kaikki jotka mut tuntee, tietää, ettei mun asumukset ole koskaan kamalan siistejä olleet, pois luettuna aika jolloin olin vielä ex tyttöystäväni kanssa, ja sekin oli exäni ansiota. Ei minun. Olen imuroinut kolme kertaa viikon sisällä ja tiskannut joka päivä. Tavarat on niille kuuluvilla paikoilla, eikä siellä minne ne jää ja lattiat on puhtaat tavaroista. Pyykkikorissa on pari hassua lakanaa tällä hetkellä. Kaveri sanoi, että venlafaxin on toimeennuttava lääke ja minut se ainakin on saanut pois apatioimasta koneen äärestä. Jos tämä persoonallisuuden muutos on lääkkeen ansiota, niin enpä kovin mielelläni siitä luovu.
Ainoa iso miinus on seksuaaliset häiriöt. Ei kamalasti tee enää mieli, mikä on hyväkin, koska eipä ole pahemmin seksielämääkään. Ja onhan nuita muitakin, joita en ala tässä luettelemaan.
Ja nyt sopivasti, kun libidoa on ajettu alas kemiallisesti, niin minulla on toiset treffit tiedossa saman naisen kanssa. Jotenkin nurin kurista...
Siitäpä hiipii mieleeni pelko, että menetetään tämä. Muuttolaatikotkin aion viedä varastoon, koska siellä ne on valmiina. Sinne on entinen asukas vaan jättänyt omaa roinaansa. Ne pitää ensin käydä läpi ja hommautua eroon turhasta. Ja sitten vasta voin sinne omat kamani viedä.
On vain tunne, että täältä tulee pian muutto pois. Vaikka en halua. En kerta kaikkiaan. Tämä on minun koti. Odottelen entisen kämpän takuurahoja, jotta voin käydä ostamassa itselleni elämäni ensimmäisen kirjahyllyn ja mattoja.
Uusi lääkitys on myös alkanut purra. Enää en ole alamaissa ja energiaakin on enemmän kuin koskaan aikaisemmin. MUN KÄMPPÄ, SIIS KOTI, ON SIISTI!!!! Kaikki jotka mut tuntee, tietää, ettei mun asumukset ole koskaan kamalan siistejä olleet, pois luettuna aika jolloin olin vielä ex tyttöystäväni kanssa, ja sekin oli exäni ansiota. Ei minun. Olen imuroinut kolme kertaa viikon sisällä ja tiskannut joka päivä. Tavarat on niille kuuluvilla paikoilla, eikä siellä minne ne jää ja lattiat on puhtaat tavaroista. Pyykkikorissa on pari hassua lakanaa tällä hetkellä. Kaveri sanoi, että venlafaxin on toimeennuttava lääke ja minut se ainakin on saanut pois apatioimasta koneen äärestä. Jos tämä persoonallisuuden muutos on lääkkeen ansiota, niin enpä kovin mielelläni siitä luovu.
Ainoa iso miinus on seksuaaliset häiriöt. Ei kamalasti tee enää mieli, mikä on hyväkin, koska eipä ole pahemmin seksielämääkään. Ja onhan nuita muitakin, joita en ala tässä luettelemaan.
Ja nyt sopivasti, kun libidoa on ajettu alas kemiallisesti, niin minulla on toiset treffit tiedossa saman naisen kanssa. Jotenkin nurin kurista...
torstai 18. huhtikuuta 2013
Medikaatiota ja päivitystä
Toissapäivänä sain tietää, että tämä huijari, joka yritti minuakin vikitellä qruiserin kautta on pidätetty. Tai näin minulle antoi ymmärtää niinkin "luotettava" tietolähde kuin Suomi24n etsintäkuulutukset. Voihan se olla, että joku on niin sekopää, että jaksaa jo kolmatta vuotta epätasaisin väliajoin käydä mustamaalaamassa kyseistä ihmistä ihan vain omaa katkeruuttaan ja nyt hän halusi viedä tarinan päätökseen.
Mutta jooh... Kaikenlaisia sekopäitä.
Silloin minä osasin tuonkin kääntää itseäni vastaan. Mutta nyt huomaan, että en minä mennyt hänen lankaansa, vaikka hän oli kyllä vakuuttava paskan puhuja. Minä olin hämilläni senkin jälkeen, kun olin jo hänet elämästäni ulos heittänyt. Mutta en antanut hänen puhua itseäni ympäri.
Joku kaitselmus matkassa... Tai ehkä en olekaan niin hyväksikäytettävissä kuin luulin.
Lääkkeiden vaikutus pitäisi alkaa vasta noin parin viikon päästä, mutta minulla on jo sivuoireita. Eilen ja tänään oli pieni "mini fatiikkikohtaus". En nyt osaa niitä paremmin kuvata. Kaikki voima katsosi kropasta ja alkoi väsyttämään ihan vietävästi ja haukottelin putkeen ties kuin monta minuuttia. Mutta ainakin eilen ja tänään ne meni ohi.
Koko ajan on hönelö olo. Vähän kuin olisi raskauspahoinvointia. Mutta ainakin ennen maailman aikaan, kun viimeksi nuita vastaavia lääkkeitä söin, nämä sivuvaikutukset yleensä häipy elimistön totuttua lääkkeisiin.
Yksi sivuoireista oli seksihalujen väheneminen. Eipä se minua haittaa, kun ei ole ketään kenenkanssa niitä haluja edes toteuttaa. Mutta eiköhän heti, kun alan syömään "libidoa alentavaa" lääkettä, niin minua pyydetään treffeille. Ei sillä, että seksistä olisi pelkoa/toiveita, mutta onhan se silti.. ironista vähintään. ;D
Yhtä sivuvaikutusta odottelen kovasti painonpudotusta ja ruokahalun menetystä.
maanantai 15. huhtikuuta 2013
Kaikki tiet vie...
Elämä on ympyrä. Sen minä huomasin joskus nuorempana jo. Ja taas minä olen saman totuuden edessä. Huomenna aika lääkäriin ja asia koskee alentunutta mielialaa. Kaikki Lessun tiet johtavat MASENNUKSEEN.
VITTU
VITTU
sunnuntai 31. maaliskuuta 2013
Pikku Raivotar
Kuinkahan monta kertaa sitä on katsonut bussin ikkunasta ulos ja toivonut, että äiti huutavine uhmaikäisineen jäisi seuraavalla pysäkillä pois. Tai kaupassa se ärsyttävä kakara, joka vain huutaa ja huutaa... Nyt minä olen sellaisen lapsen äiti.
Olin Eilen Edenissä kaverin ja tämän lapsen kanssa. Niinhän siinä kävi, että tytön huulet sinerti ja vielä olisi halunnut olla. Kiljuvan tytön vein saunatiloihin ja kaikkien naisten katseet kääntyi ja ajatukset tiesin. En jäänyt tyttöä pesemään. Pukukopin kautta suoraan huoneeseen. Kun kaveri tuli lapsineen uimasta, hän totesi, että minulla on melko tempperamenttinen tytär ja siinä hän nätisti taiteili ympärillä, kunnes minä keskeytin sanomalla, että "Sano suoraan vaan: ADHD".
Tyttäressäni on ihana herttainen puoli. Hän hymyilee ja ihmiset hymyilevät takaisin. Kerrankin eräs mies pysähtyi katsomaan, kun tyttö höpötteli iloisesti ja heitteli kanssani näkymätöntä palloa. Sitten ujopuoli, joka menee helposti hämilleen, puhuu hiljaisella äänellä ja asioita, jotka tulevat hänen sisäisestä maailmastaan ja niitä ei kukaan muu ymmärrä (jos ei tiedä sitä lähdettä mistä se tulee). Ja sitten tämä itsepäinen sydänjuuria myöten suuttuva raivotar, joka huutaa, potkii, kiljuu, juoksee pakoon... Joka on omiaan kääntämään kaikki ihmiset itseään vastaan.
Kaverinikin ärsyyntyi silmissä, kun iltavilli väsynyt huomiostani mustasukkainen tytär pelleili ja teki kaikkensa, jotta hän olisi minun huomioni keskipiste, enkä keskustelisi kaverini kanssa (jolla itsellään on useampi lapsi, joten luulisi ymmärtävän). Neuvolan tädinkin olemuksesta näki kuinka hän pinnisteli tyttäreni kanssa, joka ei alkanut häntä ollenkaan. Samoin neuvolan nuori lääkäri ja OYSin erikoislääkäri olivat silmin nähden ärsyyntyneitä.
He eivät ADHDta heittäneet ilmaan, mutta neuvolan täti lähetti kasvatuspsykologille, neuvola lääkäri puhui puheenkehityksen viivästymisestä (samaa päiväkodin erityislastentarhan opettaja) ja OYSin erikoislääkäri sanoi puhelimessa suoraan kierron ja kaarron jälkeen: Hankala.
Eikä mekään exämiehen kanssa olla mitään ideaalikasvattajia lapselle jolla on isänsä tempperamentti ja minun jästipää. Käsiksi en ole käynyt muuten kuin olen pitänyt kiinni, ettei hän riehuisi itseään kärryistä pääedellä jäiseen asfalttiin. Mutta minä olen kerran uhannut mustalaisilla ja jättämisellä. Useaan otteeseen on tehnyt mieli jättääkin hänet päiväkotiin huutamaan. En ole itsestäni ylpeä. Minä en edes tiedä mistä tuo mustalaisuhkaus tuli. Olen kuullut sen vasta aikuisiässä. Lapsena minua ei ole mustalaisialla peloteltu. (Pyydän anteeksi, jos joku teistä parista lukijasta on romani).
Mutta samaan aikaan minulla nousee ärtymys näitä pukuhuoneen naisia kohtaan, neuvolantätiä kohtaan, kumpaakin lääkäriä kohtaan ja kaveriani kohtaan, koska kaiken sen kiukun ja huudon takana on äärimmäisen herkkä lapsi, joka pelkää tai ei ymmärrä. Tyttäreni alahuuli ei söpösti väpätä, eikä ole raivokohtauksen aikana ylilässytettävissä. Hän ei ole se joka laulaa nätisti ja niiaa ja kiltisti odottaa vuoroaan. Hän haluaa toimintaa ja viedä sitä eteenpäin. Hänen herkkyyttään ei moni näe. Eikä haluakaan nähdä, kun raivotar hänessä tulee esiin.
Kasvatuspsykologi puhui itsestäänselvyyksiä ja antoi jonkun kirjan nimen. Kehotti palkitsemaan hyvää käytöstä, mutta enpä tiedä miten pieniin osiin pitää se hyvä käytös pilkkoa, että tytärkin ymmärtää. Lääkkeiden kanssa meillä on tarrapalkinto käytössä ja se on toiminut, mutta tämä "hyvä käytös tietyssä tilanteessa" on jotenkin liian laaja minullekin. Perjantaisin olen saanut hänet toimimaan suklaan voimin (pe on karkkipäivä), joskus lelulla. Mutta ei voi joka päivä antaa suklaata, eikä ole varaa uusiin leluihin. Luulenpa, että liiallinen tarrjojen jako pienentää lääkepalkkion arvoa...
Tässäpä on miettiminen, että miten pönkittää omapäisyyden ja tempramenttisuuden hyviä puolia ja samalla hillitä negatiivisia.
Olin Eilen Edenissä kaverin ja tämän lapsen kanssa. Niinhän siinä kävi, että tytön huulet sinerti ja vielä olisi halunnut olla. Kiljuvan tytön vein saunatiloihin ja kaikkien naisten katseet kääntyi ja ajatukset tiesin. En jäänyt tyttöä pesemään. Pukukopin kautta suoraan huoneeseen. Kun kaveri tuli lapsineen uimasta, hän totesi, että minulla on melko tempperamenttinen tytär ja siinä hän nätisti taiteili ympärillä, kunnes minä keskeytin sanomalla, että "Sano suoraan vaan: ADHD".
Tyttäressäni on ihana herttainen puoli. Hän hymyilee ja ihmiset hymyilevät takaisin. Kerrankin eräs mies pysähtyi katsomaan, kun tyttö höpötteli iloisesti ja heitteli kanssani näkymätöntä palloa. Sitten ujopuoli, joka menee helposti hämilleen, puhuu hiljaisella äänellä ja asioita, jotka tulevat hänen sisäisestä maailmastaan ja niitä ei kukaan muu ymmärrä (jos ei tiedä sitä lähdettä mistä se tulee). Ja sitten tämä itsepäinen sydänjuuria myöten suuttuva raivotar, joka huutaa, potkii, kiljuu, juoksee pakoon... Joka on omiaan kääntämään kaikki ihmiset itseään vastaan.
Kaverinikin ärsyyntyi silmissä, kun iltavilli väsynyt huomiostani mustasukkainen tytär pelleili ja teki kaikkensa, jotta hän olisi minun huomioni keskipiste, enkä keskustelisi kaverini kanssa (jolla itsellään on useampi lapsi, joten luulisi ymmärtävän). Neuvolan tädinkin olemuksesta näki kuinka hän pinnisteli tyttäreni kanssa, joka ei alkanut häntä ollenkaan. Samoin neuvolan nuori lääkäri ja OYSin erikoislääkäri olivat silmin nähden ärsyyntyneitä.
He eivät ADHDta heittäneet ilmaan, mutta neuvolan täti lähetti kasvatuspsykologille, neuvola lääkäri puhui puheenkehityksen viivästymisestä (samaa päiväkodin erityislastentarhan opettaja) ja OYSin erikoislääkäri sanoi puhelimessa suoraan kierron ja kaarron jälkeen: Hankala.
Eikä mekään exämiehen kanssa olla mitään ideaalikasvattajia lapselle jolla on isänsä tempperamentti ja minun jästipää. Käsiksi en ole käynyt muuten kuin olen pitänyt kiinni, ettei hän riehuisi itseään kärryistä pääedellä jäiseen asfalttiin. Mutta minä olen kerran uhannut mustalaisilla ja jättämisellä. Useaan otteeseen on tehnyt mieli jättääkin hänet päiväkotiin huutamaan. En ole itsestäni ylpeä. Minä en edes tiedä mistä tuo mustalaisuhkaus tuli. Olen kuullut sen vasta aikuisiässä. Lapsena minua ei ole mustalaisialla peloteltu. (Pyydän anteeksi, jos joku teistä parista lukijasta on romani).
Mutta samaan aikaan minulla nousee ärtymys näitä pukuhuoneen naisia kohtaan, neuvolantätiä kohtaan, kumpaakin lääkäriä kohtaan ja kaveriani kohtaan, koska kaiken sen kiukun ja huudon takana on äärimmäisen herkkä lapsi, joka pelkää tai ei ymmärrä. Tyttäreni alahuuli ei söpösti väpätä, eikä ole raivokohtauksen aikana ylilässytettävissä. Hän ei ole se joka laulaa nätisti ja niiaa ja kiltisti odottaa vuoroaan. Hän haluaa toimintaa ja viedä sitä eteenpäin. Hänen herkkyyttään ei moni näe. Eikä haluakaan nähdä, kun raivotar hänessä tulee esiin.
Kasvatuspsykologi puhui itsestäänselvyyksiä ja antoi jonkun kirjan nimen. Kehotti palkitsemaan hyvää käytöstä, mutta enpä tiedä miten pieniin osiin pitää se hyvä käytös pilkkoa, että tytärkin ymmärtää. Lääkkeiden kanssa meillä on tarrapalkinto käytössä ja se on toiminut, mutta tämä "hyvä käytös tietyssä tilanteessa" on jotenkin liian laaja minullekin. Perjantaisin olen saanut hänet toimimaan suklaan voimin (pe on karkkipäivä), joskus lelulla. Mutta ei voi joka päivä antaa suklaata, eikä ole varaa uusiin leluihin. Luulenpa, että liiallinen tarrjojen jako pienentää lääkepalkkion arvoa...
Tässäpä on miettiminen, että miten pönkittää omapäisyyden ja tempramenttisuuden hyviä puolia ja samalla hillitä negatiivisia.
sunnuntai 24. maaliskuuta 2013
Elämää
On ollut henkisesti raskasta ja samalla äärimmäisen kevyttä. En tiedä olenko sanonut jo täällä, mutta tyttäreni on nyt tutkinnassa, En ole varma tutkitaanko vielä vai onko hänellä lastenreuma. Minä olen niin ymmälläni, kun se heitettiin ilmaan,. mutta mitään ei ole kerrottu kunnolla. Perjantaina hänet nukutettiin ja magneettikuvattiin. Keskiviikkona hänet nukutetaan uudestaan ja pistetään kortisoonia jalkaan. Ehkäpä sitten joku meidän kanssa istahtaa ja sanoo suoraan mitä ja missä mennään.
Mieleni on kapinatilassa. Minä en halua ottaa tätä vastaan nöyrästi! En halua! Mutta pakkohan se on...
Taas on olo, että haluan ottaa lapseni syliin ja viedä pois, ettei häntä pisteltäisi eikä häntä vietäisi pois eikä tarvitsisi katsella vierestä, kun tyttäreni lauleskelee lääkehumalassa.
Muuten olen alkanut havahtumaan elämään. Kevät tulee. Ja minä haaveilen muutoksesta. Yhden muutoksen teen. Jätetään karjasillan puutalo ja muutetaan vähän matkan päähän lähiökolmioon. Pihalla on lasten leikkipaikka ja vaikutti rauhalliselta tienoolta. Saa nähdä miten antaa sydän myöten laittaa tyttö nukkumaan omaan huoneeseensa.
Muita muutoksia vielä sulattelen sydämessäni. Ne vaativatkin enemmän henkistä motivaatiota ja tarmoa kohdata asiat mitä pakenen. Pitää luopua yhdestä, että voi saavuttaa toista. Se tulee olemaan vaikeaa.
Mieleni on kapinatilassa. Minä en halua ottaa tätä vastaan nöyrästi! En halua! Mutta pakkohan se on...
Taas on olo, että haluan ottaa lapseni syliin ja viedä pois, ettei häntä pisteltäisi eikä häntä vietäisi pois eikä tarvitsisi katsella vierestä, kun tyttäreni lauleskelee lääkehumalassa.
Muuten olen alkanut havahtumaan elämään. Kevät tulee. Ja minä haaveilen muutoksesta. Yhden muutoksen teen. Jätetään karjasillan puutalo ja muutetaan vähän matkan päähän lähiökolmioon. Pihalla on lasten leikkipaikka ja vaikutti rauhalliselta tienoolta. Saa nähdä miten antaa sydän myöten laittaa tyttö nukkumaan omaan huoneeseensa.
Muita muutoksia vielä sulattelen sydämessäni. Ne vaativatkin enemmän henkistä motivaatiota ja tarmoa kohdata asiat mitä pakenen. Pitää luopua yhdestä, että voi saavuttaa toista. Se tulee olemaan vaikeaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
