sunnuntai 3. huhtikuuta 2011
Perustarpeiden äärellä minuutta etsimässä ja muutakin
Tätä kestää vähän laimeampana kuukautisten yli ja sitten olen "normaali" hieman tehokkaampi ihminen noin pari viikkoa.
Välillä näiden parin päivän aikana saattaa mennä jopa kaikki arvostelukykykin. Halipula on niin kamala, että melkein olen ollut valmis kelpuuttamaan lähelleni sellaisiakin joita en normaalisti kelpuuttaisi. Onneksi vielä ei ole täysin mennyt järki.
Olen ollut lähellä jopa alkaa lämmittelemään suhdetta J'nkin kanssa, vaikka se tie on nyt kävelty loppuun. Olisi miesparka ollut ihan sekaisin, kun pari päivää olisi taas kelvannut, mutta sitten olisi viimeistään parin viikon päästä tullut taas ero.
Vaikka en minä J'nä minua enää takaisin ottaisi.
Tänäänkin olen huokaillut haavemaailmassa ja samalla yrittänyt saada selkeyttä siitä mikä ja kuka on ihminen joka olen minä. Katsoin dokumentin "Kyllä homotkin siivoaa". Herätti ajatuksia monellakin tasolla. Jollain tasolla ehkä hieman kadehdinkin niiden nuorten selkeää identtiteettiä. On se tietyllä tavalla vapauttavaakin, kun voi nuorena sanoa, että minä olen lesbo/homo/bi eikä pähkäillä kuin minä vielä kolmikymppisenäkin.
Sellaisen on helppo sanoa, ettei ne lokerot merkitse mitään, joille on selvää kuka on ja mitä on. Minulle ne on tärkeitä, koska minä en tiedä kuka olen ja mitä olen. Tai ehkä minun ongelma on laatikkoajattelu. Ehkä minulla pitäisi alkaa tutustelemaan elämään laatikkojen vieressä. Vaan kun se laatikko tuntuisi niin paljon turvallisemmalta. Elämä laatikkojen välissä on kuin mikäkin villi länsi.
Talvella joku oli heittänyt meidän keittiön ikkunaan kananmunan. Se roikkuu kuin räkä siinä vieläkin, koska meillä ei ole välineitä aukasta ikkunoita ja pestä niitä ulkoapäin. J mietti, että heitettiinköhän se siihen, koska minä pidän naisista. Minä torjuin sen heti, koska ulkopuolisen silmin me eletään kuin normi heteroperhe. Mistä sen kukaan voisi tietää? Mutta joka kerta kun minä näen sen mietin, että olisiko se heitetty siihen juuri siksi.
Nuorempana olin rohkeampi. Nykyään en niinkään. Mietin tuota dokumenttiakin katsoessa, että jos minä ikinä ketään löydän ja hän sattuisi olemaan nainen, miten sitä uskaltaa olla aidosti oma itsensä? Seuraisiko siitä minullekin tappouhkausia? Alettaisiinko tytärtäkin vainoamaan?
Rauhassa sain nuorenakin olla, vaikka en salannut sitä, että minulla oli naisystävä. Mutta viime aikaiset tapahtumat ja sekin, että olen kokenut miten helppo on elää heterosuhteessa tässä heteronormisessa maailmassa ja voin verrata sitä siihen, kun oli naisen kanssa ja aina sai miettiä miten paljon kotioloistaan kertoo ulkopuoliselle.
Se on ihme miten moni vaivaantuu, kun sanoo vaikka, että "Olin eilen naisystäväni kanssa Ikeassa ja ostettiin uusi pöytä". Kun oli miehen kanssa tuollainen jutustelu oli jopa odotettavaa. Sitä jopa kysyttiin. Räikein ristiriita tuli, kun istuin samassa autossa kolmen muun naisen kanssa, joista ainakin kaksi kävi hyvinkin yksityiskohtaista keskustelua omasta seksielämästään. Autosta poistuessani tiesin aika paljon asioita heidän makuuhuone-elämästään. Jos olisin edelleen ollut entisen naisystäväni kanssa silloin, en olisi varmasti voinut avautua meidän petipuuhista siinä seurassa ainakaan.
Sitä joko "hyväksyy" sen vaivaantuneen ilmapiirin ja on oma itsensä ja tuo omaa elämäänsä julki naisystävineen tai vaimoineen tai on se lesbo ilman rakkauselämää päivisin ja vasta iltaisin ja "omissa porukoissa" ihan täysin oma itsensä.
Olihan siinä dokumentissa yksi pariskunta, joita ei ilmeisesti ole alettu kiusaamaan. Vanhojen tansseissakin kahdestaan tanssivat. Ja hyvä niin. Olisihan se hienoa, että tyttäreni sukupolvi olisi jo niin "valistunut" ettei niille ole mikään kysymys edes koko asia.
perjantai 1. huhtikuuta 2011
Unia II
Se oli kai hyvä syy muuttua mieheksi, joka esittää performanssitaidetta Oulun kaupungin teatterin lavalla. Sanoin, että minua pitää rangaista ja pyysin tuntematonta miestä yleisöstä antamaan minulle raipan iskuja. Vähän hävetti, kun tuntematon olikin kurssikaveri.
Elämän meno III
Joku kertoi, että joku kriitikko oli nähnyt siinä huumoriakin. Täytyy olla melko musta huumorintaju tai minä olen huumorintajuton. Kenties Ville Virtasen esittämän isän känninen katkokävely paskat housussa huvittaa joitakin. Minulta huumoripisteet vei pois se, että ne paskahousut veti pois alaikäinen tytär. Todellisuutta sekin.
Elokuvan tytär antoi lopulta anteeksi. Minä en kenties ole niin hyvä ihminen. Vaikka en nyt katkeruudessa kylvekään. Alkoholismi on sairaus, mutta silti.
Ennen elokuvaa käytiin Makuunista ostamassa karkit. Repsahdin minäkin. Ei olisi ollut varaa karkkiinkaan rahallisesti eikä "kilollisesti". Noin nelikymppinen nainen katsoi minua pitkään, kun vahingossa ajattelin ääneen: "Paskat minä ostan karkkia. On minulla pakko lainata äidiltä rahaa joka tapauksessa".
On noloa olla päälle kolmekymmentä ja silti lainata rahaa äidiltä. En valita. Asia on työn alla... Lotto on vetämässä niin kuin paperit amikseenkin ja askel kohti ammattia on otettu. Seuraavaksi työnhaku päälle.
Mietin tänään, että ihmiset tekee aika typeristä asioista periaatekysymyksiä.
Kuten jos kouluihin olisi tullut kerran viikossa kasvisruokaa, ei sitä olisi vastustanut kukaan. Mutta kun kasvisruoalle pyhitetään yksi päivä, niin siitä nousee suuri haloo.
Tämä iänikuinen pakkoruotsi keskustelu. Ei kukaan valita pakkoenglannista tai pakkobiologiasta. Itä-Suomessa haluttas lukea pakkovenäjää. Miten ne voi olla varmoja, että Itä-Suomalainen nuori jää Itä-Suomeen käyttämään venäjän kielen taitojaan? Ja kuka sitä estää opiskelemasta venäjää? Miksi pitää olla pakko?
Kouluissa opiskellaan ihan älyttömästi asioita mitä ei tosi elämässä oikeastaan tarvitse. Yleissivistys ei ole kyllä koskaan pahitteeksi. Ihan vain vaikka siksi ettei vaikuta tyhmältä vaikka tyhmä olisikin. Luulisi siinä yhden ruotsinkin rinnalla menevän. Mutta siitä on tullut jo periaatekysymys joillekin.
Minua koko aihe turruttaa.
On kevät. Tien varsilla tuoksahtaa koiran kakka. En valita koiran kakasta, mutta valitan lasin sirpaleista aina ja ikuisesti.
lauantai 26. maaliskuuta 2011
Kohtaamisia III
Uimahallissa vastaani tuli kaksi iloista poikaa, jotka olivat noin 10 vuoden molemmin puolin iältään. Toinen poika selittää kovasti jotain toiselle pojalle, josta kuulen vain: "....Annika ei ilmeisesti tiedä, etten ole sinkku..."
Kolmisen vuotta sitten olin menossa kotiin Raahen Ollinsaareen. Edessäni kävelee pieni poika. Ollinsaaren päiväkotia ohittaessamme päiväkodin pihan aidalle ilmestyy poika huutaen edessäni kävelevälle pojalle:
- Tiiätkö mikä on römpsä?!
Edessäni oleva poika ei vastaa. Joten päiväkotilainen toistaa:
- Tiiätkö mikä on römpsä?!
edelleenkään ei vastausta. Päiväkötilainen vastaa omaan kysymykseensä:
- Römpsä on naisen pillu!
(Itse en asiaa aikaisemmin tiennyt. Live and learn)
torstai 24. maaliskuuta 2011
Oodi aggressiiviselle passiiville.
Helsinki priden pippurikaasuhyökkäyksen jälkeen liityin pelkästä Vtutuksesta Oulun SETAan. Mietin silloin, että olisi varmaan pitänyt liittyä Helsingin SETAan ennemminkin, mutta kun kuulin, että jonkun Oulun SETA aktiivin koti oli käyty vandaloimassa, Ylioppilaslautakunnan seiniä töhrimässä, koska olivat ottaneet myönteisesti kantaa homoseksuaalien oikeuksiin ja pari miestä oli pahoinpidelty, kun olivat tulleet ulos homobaarista, niin totesin, ettäå minun vaatimaton jäsenmaksu meni oikeaan osoitteeseen.
Olin jopa ihan selvinpäin mukana pridekulkueessa, vaikka olen aina kokenut jo jonossa menon ihmisten edessä vaivaannuttavana. Olin minä melko vaivaantunut sielläkin, kun ihmiset mollasi tienvarsilla. Yritin keskemmälle, mutta laidalle päädyin. Aika nurinkurista mennä ujoilemaan ylpeyskulkueeseen.
Minun kapinani ovat aina olleet pieniä ja huomaamattomia.
Kun kirkkoherran virastosta kysyttiin onko ristiäispapin sukupuolella merkitystä. Pyysin naispappia. En perustellut.
Kun minun rupukahvi ei kelvannut, toin tilalle kalleinta kahvia mitä kaupasta löysin. Työkaveri huomasi, mutta lopetti päivittelyn kesken sanan melkein, kun tajusi, että vittuilen. En selitellyt. Asiaan ei enää palattu.
Kun minut pullautettiin ulos kotitalousryhmästä yläasteella, mutta sopivasti muistettiin, kun oli aika tiskata ja muutenkin siivota jäljet, kieltäydyin ja tiskasin omat tiskini salaa opettajan tiloista löytyneellä astianpesukoneella.
Kaadoin isäni ja enoni viinoja salaa viemäristä alas. En koskaan tunnustanut.
Tämän omistan kaikille Älä alistu-kampanjan puuhamiehille ja -naisille. :)
tiistai 22. maaliskuuta 2011
Elämänmeno II
Päätin tässä joskus, että minulla on oikeus olla ihan reilusti "tyhmä" ja että minulla on oikeus esim. katsoa televisiosta julkkisjuoruja (ja lukea niitä) tai saippuaoopperoita ilman, että minulla pitäisi äkkiä keksiä joku näennäisesti älykäs argumentti miksi minä niitä seuraan.
Mutta käytännössä olen alati puolustuskannalla, jos minä "jään siitä kiinni". J'lle alinomaan. Siksi se niin ärsyttääkin, kun toinen astelee olohuoneeseen ja korostaa sitä, että katson paskaa kysymällä, että "Eikö toisella kanavalla olisi jotain muuta?".
Joo, ei ole! Ja vaikka oliskin, niin minä olen jo juuttunut tälle kanavalle ja katson aivotonta viihdettä, koska haluan viihtyä ja EN JAKSA AINA AJATELLA.
Ja nyt kun olen saanut tuon pakottavan tarpeen selitellä, niin kerron sitten siitä, mikä minun mielessäni pyöri. (Ei "blogini" nimi turhaan ole "Lesreannen kootut selitykset")
Salkkareiden jaksossa Heli tuli ulos DTM'stä ja ottaa lennosta taksin, jota ajoi nainen, joka alkoi heti tekemään tuttavuutta Helin kanssa ja selkeästi tekee tuttavuutta mielessään romanttinen lähentyminen. Heli avautuu kuskille pettymyksestään, kun ei sitä suurta rakkautta DTM'stä löytynytkään ja kuskikin siinä heittäytyy filosofiseksi ja blablabla.. Lopulta Heli torjuu taksikuskin lähestymisyrityksen, mutta taksikuski palaa ja antaa numeron ja luultavimmin seuraavat jaksot on sitä, kun Heli jahkailee sitä, että soittaako vai ei ja lopulta ne päätyy yhteen ja blablabla...
Ennustan näin, eikä ole aikomustakaan katsoa, että pitikö ennustukseni kutinsa.
Facebookissa on "tykkää-linkki" sellaiselle kuin "I blame Disney for my high expectations of men". Minä voisin tehdä sinne "tykkää-linkin" "I blame soap operas for my high expectations of relationships".
Tuota, kun ei koskaan tapahtuisi todellisessa elämässä. Ei ainakaan minulle. Kun minä poistun baarista pettyneenä, niin minut luultavimmin ryöstetään matkalla ja pultsarit huutelis törkeyksiä perään.
Noh, olen poistunut pettyneenä baarista, mutta ei minua ole ryöstetty ja en muista olisiko huudeltu perään. Mutta ei minulle ole tultu tarjoamaan lohduttavaa olkapäätäkään.
Olen minä tänään muutakin tehnyt kuin märehtinyt ihmissuhdeasioita. Minulla oli haastattelu Hotelli- ja ravintola-alan kurssille. Yleensä minä olen jo pystynyt haastattelun jälkeen jo sanomaan, että miten tulee käymään. Mutta nyt jäi vähän sellanen olo, että haastattelija jäi miettimään, että "Ottasko vai ei". Luultavimmin hän miettii minun kohdallani motivaatiotasoani, koska myönsin hänelle, että hakuni oli hetken mielijohde (joskin mielijohde, jonka oli tarkoitus johtaa johonkin muuhun määränpäähän kuin ehkä kokiksi valmistumiseen) ja en minä mitään alustavasti tiennytkään.
Huomenna olen viisaampi, jos uskallan soittaa. Maanantaina alkaisi koulutus.
torstai 17. maaliskuuta 2011
Elämänmeno
Alkaa olla jo melkoinen farssi tyttären tilin aukaisu. Viimeksi J'llä unohtui passi kotiin. Nyt oltiin liian myöhään liikkeellä. Nyt on sovittu aika pankkiin.
Kärsin Japanin maanjäristyksen jälkeisenä päivänä mysteerisestä huimauksesta. En meinannut aamulla ylös sängystä päästä. Päivän mittaa huimaus lieveni. Oli päivän pois ja palasi lievempänä maanantai-iltana. Sisko passitti soittamaan terveyskeskukseen ja kolmen tunnin puhelimessa jonottamisen jälkeen sain ajan täksipäiväksi sairaanhoitajalle verenpaineen mittaukseen.
Sairaanhoitaja oli jäljessä aikataulussaan ja otti minut sisälle puolituntia minuuttia myöhässä. Hän lateli itsestäänselvyyksiä kuten, että minulla on merkittävästi ylipainoa ja oli yllättynyt, kun verenpaine oli normaali. Mutta ei katsonut olisiko kenties vapaita aikoja lääkärille vaikka ensivuodelle. Itse saan aamuisin mennä Tuiraan asti tse mittaamaan veren paineeni, vaikka se oli normaali.
Juopunut nainen pysäytti meidät ja kertoi, että hänen lapset on otettu häneltä pois. En tiedä olisiko asiasta pitänyt tuntea syyllisyyttä, koska meidän tytärtä ei ole kukaan ottanut pois ja toivon, ettei otakaan. Pahoittelin asiaa ja keksin kiireen.
Ei pidä tuomita, ettei itseäkään tuomittaisi. Ei sitä tiedä minkälainen tragedia senkin naisen takana on. Ei se kyllä vastuuta itsestään ja lapsista vie pois. Mutta tuomita ei saa.
Bussissa oli ystävällinen äiti, joka auttoi, kun oli naftisti tilaa ja monet rattaat sitä jakamassa. En koskaan opi tykkäämään rattaiden kanssa bussilla menosta. Enkä lakkaa stressaamasta sitä.
Ostin S-Marketista palan pizzaa ja söin sen. Minä en tule koskaan olemaan laiha.
