maanantai 17. syyskuuta 2012

Raskas päivä

Yksi äitiyden tabuja... Kaikkina hetkinä ei lastaan rakasta. Minä olin jo kerennyt itseni melankoliaan lietsoa matkalla päiväkotiin, kun mietin asioita, joita olen päättänyt olla miettimättä... Eli sitä, että minussa on joku perustavaa laatua oleva vika. (Mikä luultavasti on tämä minun nollassa tai pahasti miinuksella oleva itsetunto - tai -tykkääminen/arvostaminen). Päiväkodissa tyttö saa kiukuttelukohtauksen helvetistä ja tunnustan: mun pää ei kestänyt. Märisin ja tiuskin. Mieli teki jättää tyttö sinne. Huikata ovelta, että soittakaa lastensuojeluun, että pitävät hyvänään.
En tehnyt niin, mutta puolimatkassa, kun tyttö oli taas oma aurinkoinen itsensä, niin minulla otti päähän ja kybällä. Kotona märisin lisää. Sillä välin tyttö kerkeää murustaa mun puuterit olohuoneen lattialle ja sai deodorantinkin käsiinsä ja sitähän se sitten piti hieroa joka paikkaan. Kaikki noin 15 minuutin sisällä. Nyt tyttö tuoksahtaa hajusteille. Onneksi en suosi voimakkaita hajuja.

Ei ole aikaa edes velloa omassa surkeudessaan, mutta onneksi keitin sentään hyvät kahvit. Ja tytärtäkin jaksaa taas rakastaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti