Ja niin haudattiin näytelmä lauantaina. Tuntuu, että mulla se jäi ihan kesken, mutta minkäs teet. Hiihtoloman jälkeen aletaan uudestaan harjoittelemaan jotain muuta näytelmää. Toivottavasti sattuu yhtä mieleinen.
Eilen käytiin kaverin kanssa katsomassa Kielletyt laulut Oulun kaupungin teatterissa. Ja sanon suoraan, etten olisi krapulapäivänä muuten lähtenyt ja maksanut vielä 28 euroa, ellei lavalla ollut Pirkko Saisio. Ja kannatti kyllä, vaikka jossain vaiheessa meinasikin peppu puutua, kun tuli pari vähän tylsempää laulua, mutta yleisesti ottaen oli positiivinen kokemus. Jos niitä lauluja on cd:nä missään, niin mielelläni jopa ostaisin.
Vähän nolotti, kun halvempien lippujen toivossa ostettiin liput eturiviin, mutta ei ne ainakaan meille yhtään sen halvempia olleetkaan. - Tai sitten saatiin vinkki vähän liian etukäteen, koska vähän lippujen lunastuksen jälkeen eturivin alennuslippuja mainostettiin. Noh joka tapauksessa.. Rahaahan se vain on ja se on maallista. Ei ehkä olisi nolottanut niin paljoa, mutta mun ja kaverin lisäksi siinä istui vain joku tuntematon nainen. Ei ollut sellaista joukon tuomaa turvaa, eikä voinut kadota olemaan vain yksi kasvo muiden kasvojen joukossa.
Olisin varmaan muuten ihan täydellinen kukkahattutäti, joka harrastelee eri taiteita vapaa-ajalla ja käy katsomassa näytelmiä ja taidenäyttelyitä, ellen olisi oman näytelmäni hautajaisissa vetänyt täydellisiä perskännejä ja oksentanut sänkyni viereen. Viinilasillisen sijaan menin kaupungin teatterista kebapmättölän kautta kotiin, missä pesin oksupyykkiä koko illan.
maanantai 25. helmikuuta 2013
sunnuntai 24. helmikuuta 2013
tiistai 19. helmikuuta 2013
Sairaalloinen änskikakku bloggaus
Minä luulen, että Hra Murphy on muuttanut meille asumaan ja/tai universumissa on oikeasti joku, joka pitää hauskaa kustannuksellani. Oli kuka tai mikä tahansa, niin koko sydämestäni sanon: "Haista VITTU!"
Olipa taas suunniteltu, että mentäisiin tyttären ja tytön isän kanssa uimaan viikonloppuna tyttären kolmivuotisten kunniaksi. Oltais sitten käyty jossain purilaispaikassa syömässä ja kotona olisi syöty jälkkäriksi kakkua. Niin oli tarkoitus... Jo etukäteen mielessäni hehkuttelin kuinka tyttö tykkää, kun saa olla sekä äidin, että isän kanssa uimassa, mikä on parasta heti Karvisen jälkeen.
Mutta keskiviikko iltana olin kamalan väsynyt ja torstai-aamuna ei ollut epäilystäkään, kuumetta oli 38 astetta. Perjantaina kuumetta oli jo 39 astetta ja oli uimiset oli pakko unohtaa. Mutta kakun päätin tehdä vaikka väkisin.
Ensimmäinen kakkupohja oli kova päältä nestemäistä taikinaa sisältä. Toinen oli uunissa tunnin. Kivikova päältä ja paikoin palanutkin. Sisältä hiinä ja hiinä, että onko raaka vai kypsä. Laitoin lapsen isän hakemaan kaupasta valmiskakkupohjia samalla reissulla, kun hakee tyttären. Kotimatkalla oli tytöllekin noussut kuume 38 celsiukseen.
Järki sanoi jo, että unohda se kakku jo, kun tyttärelle tuskin kuumeessa maistuu ja ei minunkaan ruokahalu ollut parhaasta päästä. Lapsen isä ei ole niin syöppö kuin maineensa antaa ymmärtää. Mutta hän luultavasti olisi ainoa, joka sitä söisi. Mutta minähän olin päättänyt sen kakun tehdä.
Minulta loppui kunto tehdä siitä sellaista kuin mielessäni ajattelin, joten tällainen siitä sitten tuli:
Olipa taas suunniteltu, että mentäisiin tyttären ja tytön isän kanssa uimaan viikonloppuna tyttären kolmivuotisten kunniaksi. Oltais sitten käyty jossain purilaispaikassa syömässä ja kotona olisi syöty jälkkäriksi kakkua. Niin oli tarkoitus... Jo etukäteen mielessäni hehkuttelin kuinka tyttö tykkää, kun saa olla sekä äidin, että isän kanssa uimassa, mikä on parasta heti Karvisen jälkeen.
Mutta keskiviikko iltana olin kamalan väsynyt ja torstai-aamuna ei ollut epäilystäkään, kuumetta oli 38 astetta. Perjantaina kuumetta oli jo 39 astetta ja oli uimiset oli pakko unohtaa. Mutta kakun päätin tehdä vaikka väkisin.
Ensimmäinen kakkupohja oli kova päältä nestemäistä taikinaa sisältä. Toinen oli uunissa tunnin. Kivikova päältä ja paikoin palanutkin. Sisältä hiinä ja hiinä, että onko raaka vai kypsä. Laitoin lapsen isän hakemaan kaupasta valmiskakkupohjia samalla reissulla, kun hakee tyttären. Kotimatkalla oli tytöllekin noussut kuume 38 celsiukseen.
Järki sanoi jo, että unohda se kakku jo, kun tyttärelle tuskin kuumeessa maistuu ja ei minunkaan ruokahalu ollut parhaasta päästä. Lapsen isä ei ole niin syöppö kuin maineensa antaa ymmärtää. Mutta hän luultavasti olisi ainoa, joka sitä söisi. Mutta minähän olin päättänyt sen kakun tehdä.
Minulta loppui kunto tehdä siitä sellaista kuin mielessäni ajattelin, joten tällainen siitä sitten tuli:
maanantai 11. helmikuuta 2013
Väkivalta ja sen oikeutus
Sitä minä olen tässä mietiskellyt, kun olen kuullut kommenttia liittyen Oulun kaupunginvaltuutetun ja tämän kaverin pahoinpitelyyn Oulun Mannerheimin puistossa, että "kaikkihan sen tietää, että siellä saa turpiinsa" yms. Mikä viittaa siihen, että oli kyseisen kaksikon oma syy, että saivat selkäänsä.
Vaikkakin näin sivuhuomautuksena voisin sanoa, että kyseiset ihmiset seurasivat juuri sitä ohjetta, mitä meille naisille annetaan, ettei tultaisi raiskatuksi: He eivät liikkuneet yksin epämääräisellä alueella.
Se on vissiin ihan liikaa vaadittu, että oli sitä sitten homo, lesbo, biseksuaali, hetero, ihan mikä vaan transalkuinen, mies, nainen, joku siltä väliltä, lapsi, aikuinen, ihminen, eläin ja joku muu (mikä?) kuuluisi olevan turvassa minkäänlaiselta väkivallalta ihan millä vain alueella.
Vai onko olemassa alueita missä on villin lännen lait ja missä saa käydä itseä vituttavien ihmisten kimppuun? Jos näin on, niin sovitaanko, että tavataan Mannerheimin puistossa tänään klo 22. Minä voisin aloittaa turpakäräjät sellaisista, joiden mielestä väkivalta on väkivallan uhrin oma syy.
Vaikkakin näin sivuhuomautuksena voisin sanoa, että kyseiset ihmiset seurasivat juuri sitä ohjetta, mitä meille naisille annetaan, ettei tultaisi raiskatuksi: He eivät liikkuneet yksin epämääräisellä alueella.
Se on vissiin ihan liikaa vaadittu, että oli sitä sitten homo, lesbo, biseksuaali, hetero, ihan mikä vaan transalkuinen, mies, nainen, joku siltä väliltä, lapsi, aikuinen, ihminen, eläin ja joku muu (mikä?) kuuluisi olevan turvassa minkäänlaiselta väkivallalta ihan millä vain alueella.
Vai onko olemassa alueita missä on villin lännen lait ja missä saa käydä itseä vituttavien ihmisten kimppuun? Jos näin on, niin sovitaanko, että tavataan Mannerheimin puistossa tänään klo 22. Minä voisin aloittaa turpakäräjät sellaisista, joiden mielestä väkivalta on väkivallan uhrin oma syy.
perjantai 8. helmikuuta 2013
Äänettömän höpöttelyä
Pitihän sen Herra Murphyn taas tulla ja pilata kaikki. Tai ainakin yrittää. Eilen oli kuumeinen olo ja ääni painoksissa. Tänään on ollut vain ääni painoksissa ja aamulla se katoilikin. Huomenna alkaa kahden viimeisen esityksen putki. Saa nähdä... Tänään olen pariin otteeseen kurlutellut suolavedellä, juonut hunajalla maustettua teetä, syönyt apteekista ostamiani pastilleja. Ainoat mitä en ole tehnyt, ja joita on suositeltu: juonut viinaa kahta päivää putkeen tai edes juonut rommia ja jotain muuta alkoholia hunajalla maustettuna.
Ruokahalu on palannut... Tai pikemminkin makeanhimo. Ja sitä myötä myös pari kiloa. Maanantaina aloitan taas uudestaan suupalojeni syynäämisen. Koulunpenkille paluun kyllä huomaa hankaluutena pitää kirjaa syömisistään.
Ja tänään usean päivän hyvän mielen jälkeen taas masennutti ne samat asiat mitkä aina ennenkin. Mutta sentään huonosta äitiydestä olen päässyt yli. Googlasin ja törmäsin tähän lauseeseen: "Kun uhmaikäinen kiukkuaa äidilleen, mutta käyttäytyy sopuisasti päiväkodissa ja mummolassa, kyse ei ole äidin huonommasta kasvatustyylistä, vaan suhteen läheisyydestä." Tämä oli niin lohdullinen, etä pitäisi se tatuoida vaikka käteen, jos ei muualle sitä saa laitettua.
Mannerheimin lastensuojeluliiton sivuilta löytyi ihan käytännön neuvojakin, eikä vain tuo lohduttava lause. Nyt onkin mennyt muutama päivä paremmin, kun olen saanut itseni sellaisiin kuosiin, etten mene itse tunteella mukaan tyttären kiukutteluun. Vaan olen jotenkin osannut pysyä vähän rauhallisempana ja keksinytkin pari juttua, jotka toimii jonkin aikaa.
Mieli on mennä katsomaan kaikkea kulttuuria mitä Oulussa on tarjolla. Pitkästä aikaa elokuvissakin on elokuvia, jotka kiinnostaa ja teatteriin on jo Kätilöön liput hommattu ja ensiviikolla pitää muistaa varata Pirkko Saision Oulun vierailuesityksen liput. Kyllä minusta varmaan ihan kelpo kukkahattutäti tulee.
Ruokahalu on palannut... Tai pikemminkin makeanhimo. Ja sitä myötä myös pari kiloa. Maanantaina aloitan taas uudestaan suupalojeni syynäämisen. Koulunpenkille paluun kyllä huomaa hankaluutena pitää kirjaa syömisistään.
Ja tänään usean päivän hyvän mielen jälkeen taas masennutti ne samat asiat mitkä aina ennenkin. Mutta sentään huonosta äitiydestä olen päässyt yli. Googlasin ja törmäsin tähän lauseeseen: "Kun uhmaikäinen kiukkuaa äidilleen, mutta käyttäytyy sopuisasti päiväkodissa ja mummolassa, kyse ei ole äidin huonommasta kasvatustyylistä, vaan suhteen läheisyydestä." Tämä oli niin lohdullinen, etä pitäisi se tatuoida vaikka käteen, jos ei muualle sitä saa laitettua.
Mannerheimin lastensuojeluliiton sivuilta löytyi ihan käytännön neuvojakin, eikä vain tuo lohduttava lause. Nyt onkin mennyt muutama päivä paremmin, kun olen saanut itseni sellaisiin kuosiin, etten mene itse tunteella mukaan tyttären kiukutteluun. Vaan olen jotenkin osannut pysyä vähän rauhallisempana ja keksinytkin pari juttua, jotka toimii jonkin aikaa.
Mieli on mennä katsomaan kaikkea kulttuuria mitä Oulussa on tarjolla. Pitkästä aikaa elokuvissakin on elokuvia, jotka kiinnostaa ja teatteriin on jo Kätilöön liput hommattu ja ensiviikolla pitää muistaa varata Pirkko Saision Oulun vierailuesityksen liput. Kyllä minusta varmaan ihan kelpo kukkahattutäti tulee.
tiistai 5. helmikuuta 2013
Hyviä totuuksia
Piparkakkutyttö oli omassa blogissaan miettinyt omia huonoja totuuksia itsestään. Ajatus siitä oli lähtenyt jonkun toisen blogista, joka oli huomannut, että ihmiset kirjoittavat blogiinsa vain hyvistä päivistä ja huonot hetket ohitetaan ohimennen... Noh. Minä olen kyllä avautunut mun huonoista hetkistä täällä ja ohittanut hyvät ohimennen johtuen aika pitkälle siitä, etten minä hyvinä hetkinä kerkeä kirjoittamaan. Enkä koe siihen tarvettakaan.
Mietin sitten, että kirjoitanpa minä sitten hyviä asioita itsestäni ja olen pohdiskellut niitä nyt tässä muutaman päivän. Mutta enhän minä keksinyt mitään, mitä en ole salamana ampunut alas. Minä olen itse itseni pahin vihollinen... Mutta yritän kuitenkin. En lupaa ettenkö ampuisi alas. Mutta yirtän olla nollaamatta mitään.
Olen onnistunut laihtumaan kesästä 12 kiloa. Oli tässä väliaikainen vaihe ettei maistunut oikein mikään. Ja niinhän ne kilot tippu. Tänään minulla oli pitkästä aikaa housut, jotka ostin syksymmällä ennen joitain bileitä, että olisi edes yhdet hyvännäköiset ja istuvat housut juuri esim. bileitä silmällä pitäen. Tänään ne roikku päällä ja tunsin itseni Pelle Hermanniksi.
Moni taidekoulun käynyt on ihaillut maalauksiani, koska minulla on oma omin takeinen tyyli. Olen taiteilijana täydellisesti itse oppinut. Ne vähäisien kurssien, mitä olen ottanut, opit on unohtuneet pitkien maalaustaukojen aikana ja olen palannut vanhoihin "pahoihin" tapoihin, joka on sitten se omintakeinen tyyli.
Joskus penskana päätin, että minä opettelen piirtämään ja maalaamaan ihmisestä näköisen. Sitä opettelen vieläkin.
Sain työssäoppimisen näytöstä kiitettävän arvosanan.
Mietin sitten, että kirjoitanpa minä sitten hyviä asioita itsestäni ja olen pohdiskellut niitä nyt tässä muutaman päivän. Mutta enhän minä keksinyt mitään, mitä en ole salamana ampunut alas. Minä olen itse itseni pahin vihollinen... Mutta yritän kuitenkin. En lupaa ettenkö ampuisi alas. Mutta yirtän olla nollaamatta mitään.
Olen onnistunut laihtumaan kesästä 12 kiloa. Oli tässä väliaikainen vaihe ettei maistunut oikein mikään. Ja niinhän ne kilot tippu. Tänään minulla oli pitkästä aikaa housut, jotka ostin syksymmällä ennen joitain bileitä, että olisi edes yhdet hyvännäköiset ja istuvat housut juuri esim. bileitä silmällä pitäen. Tänään ne roikku päällä ja tunsin itseni Pelle Hermanniksi.
Moni taidekoulun käynyt on ihaillut maalauksiani, koska minulla on oma omin takeinen tyyli. Olen taiteilijana täydellisesti itse oppinut. Ne vähäisien kurssien, mitä olen ottanut, opit on unohtuneet pitkien maalaustaukojen aikana ja olen palannut vanhoihin "pahoihin" tapoihin, joka on sitten se omintakeinen tyyli.
Joskus penskana päätin, että minä opettelen piirtämään ja maalaamaan ihmisestä näköisen. Sitä opettelen vieläkin.
Sain työssäoppimisen näytöstä kiitettävän arvosanan.
lauantai 26. tammikuuta 2013
Alitajuisia pelkoja, huonoa äitiyttä ja sitä samaa. Mutta sentään esitykset on menneet hyvin
Keskiviikko aamut on hirveitä. Pelkään niitä jo enemmän kuin maanantai aamuja, jotka nekin on vaikeita. Mutta koska tiistaisin mulla on ollut harjoituksia myöhään iltaan ja tyttö on lapsenhoitajan kanssa, eikä yleensä mene nukkumaan kuin vasta sitten, kun minä olen tullut. Hän on sitten ihan rättipoikki väsynyt aamulla, samoin kuin minäkin. Viime keskiviikkoaamu meni sitten tapellessa IHAN kaikesta. Tyttö märisi ja kiukutteli ja minulla ei pinna kestänyt mitään. Torstai aamuna minä nukuin istualteen ja tyttö nukahti kaikki ulkovaatteet päällä lattialle. Kerittiin kumpanakin aamuna töihin ja päiväkotiin.
To-pe välisenä yönä näin unta, että laitoin facessa eteenpäin jotain maisemakuvia joiden pohjalta yksi puolituttu laittaa minulle viestin, että niiden kuvien perusteella olen äitinä ihan loppuun palanut ja enkä jaksa tyttäreni kanssa. Perjantaina olin ihan pirteä ja aamu meni hyvin. Mikä lie kumma, mutta sain kyseisestä unesta voimaa, vaikka se toi esiin sen mitä alitajuisesti pelkään. Enkä ihan alitajuisestikaan. Ehkä ne on jotenkin hyvä jollain tasolla tunnustaa itselleen ja sitten kaikki on kirkkaampaa.
Eilen alkoi esityskausi ja hyvinhän se meni eilen ja tänäänkin, vaikka tuli jotain ihme replamokia. Nyt jo surettaa valmiiksi, että esityksiä on vain muutama jäljellä. Aivan mahtava näytelmä ja ihana porukka. Sieltä saa voimaa. Ja yleisöstä. Se on ihana tunne, kun yleisöstä hohtaa tunne, että ne viihtyy.
Eemelikamu kertoi aloittaneensa seurustelun ja päättelin kenen kanssa, kun luin kuvailut. Kirjoittelin minäkin hänen kanssaan pari viestiä aikoinaan, kun vielä olin Qruiserissa. Viime aikoina nuo seurustelu-uutiset on saaneet mieleni enemmän tai vähemmän alavireiseksi, kun olen niin kamalan yksinäinen. Ei tämä. Mutta kun hän alkoi puhumaan, että "olin minäkin alamaissa vielä..." Ja "Kyllä asiat järjestyy", niin minua alkoi masentamaan.
En minä hänelle mitään valittanut. Kerroin kuulumiset vain ja omasta mielestäni en ruikuttanut. Elämä on vain tällä hetkellä melkoista puurtamista. Kiirettä ja väsymystä. Taas pari yksipuolista ihailua. Ei edes kunnon ihastumista. Toinen on naimisissa miehen kanssa ja toisen yksityiselämästä en tiedä. Ulkoisen habituksen perusteella voisin veikata, että jos hänellä (ja aikavarmasti on, kun kaikilla tuntuu olevan) joku on, niin se on nainen.
Tuttua kauraa tarzanin tavaroita... Sitähän tämä elämä on minulla ollut viime aikoina. Mutta jahka tästäkin suosta jotenkin päästään yli.
To-pe välisenä yönä näin unta, että laitoin facessa eteenpäin jotain maisemakuvia joiden pohjalta yksi puolituttu laittaa minulle viestin, että niiden kuvien perusteella olen äitinä ihan loppuun palanut ja enkä jaksa tyttäreni kanssa. Perjantaina olin ihan pirteä ja aamu meni hyvin. Mikä lie kumma, mutta sain kyseisestä unesta voimaa, vaikka se toi esiin sen mitä alitajuisesti pelkään. Enkä ihan alitajuisestikaan. Ehkä ne on jotenkin hyvä jollain tasolla tunnustaa itselleen ja sitten kaikki on kirkkaampaa.
Eilen alkoi esityskausi ja hyvinhän se meni eilen ja tänäänkin, vaikka tuli jotain ihme replamokia. Nyt jo surettaa valmiiksi, että esityksiä on vain muutama jäljellä. Aivan mahtava näytelmä ja ihana porukka. Sieltä saa voimaa. Ja yleisöstä. Se on ihana tunne, kun yleisöstä hohtaa tunne, että ne viihtyy.
Eemelikamu kertoi aloittaneensa seurustelun ja päättelin kenen kanssa, kun luin kuvailut. Kirjoittelin minäkin hänen kanssaan pari viestiä aikoinaan, kun vielä olin Qruiserissa. Viime aikoina nuo seurustelu-uutiset on saaneet mieleni enemmän tai vähemmän alavireiseksi, kun olen niin kamalan yksinäinen. Ei tämä. Mutta kun hän alkoi puhumaan, että "olin minäkin alamaissa vielä..." Ja "Kyllä asiat järjestyy", niin minua alkoi masentamaan.
En minä hänelle mitään valittanut. Kerroin kuulumiset vain ja omasta mielestäni en ruikuttanut. Elämä on vain tällä hetkellä melkoista puurtamista. Kiirettä ja väsymystä. Taas pari yksipuolista ihailua. Ei edes kunnon ihastumista. Toinen on naimisissa miehen kanssa ja toisen yksityiselämästä en tiedä. Ulkoisen habituksen perusteella voisin veikata, että jos hänellä (ja aikavarmasti on, kun kaikilla tuntuu olevan) joku on, niin se on nainen.
Tuttua kauraa tarzanin tavaroita... Sitähän tämä elämä on minulla ollut viime aikoina. Mutta jahka tästäkin suosta jotenkin päästään yli.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)

