keskiviikko 6. maaliskuuta 2013

Pelon kohtaaminen

Tultiin hiihtolomailemaan Taivalkoskelle ja heti ensimmäisenä kunnon lomapäivänä iski ihan hirveä hammassärky. Oli pakko soittaa paikalliselta hammaslääkäristä kipupäivystysaika. Olin menossa juuri samaan paikkaan mistä minunkin hammaslääkärikammo on peräisin. Hetken kerkesin pelätä, että siellä olisi sama hammaslääkärikin, mutta siskoni tiesi kertoa, että se on jo eläkkeellä.
Astuessani hammashoitolaan sisään mietin, että se paikka on kutistunut. Oli hassu "jättiläinen lilliputtimaassa"-olo. Muistot siitä paikasta on 80-90-luvuilta. Vastaanottovirkailija puhutteli minua etunimeltä, samoin hammashoitaja. Se lisäsi vain oloa, että olen isoksi kasvanut lapsi taas menossa hammaslääkärille. Huonekin oli sama kuin silloin penska- ja nuoruusvuosina. Mielessä oli flashbackit lapsuudesta ja jotka yhdistyivät tähän päivään. Lääkäri vain tervehti kuin aikuista tervehditään ja ai niin... Se ei ollut se sama lääkäri.
Eipä se puudutus tälläkään lääkärillä mennyt ihan putkeen, mutta meni se paremmin kuin sillä lapsuuden ajan hammalääkärillä. Kun tämä huomasi, että puudutus ei ihan toiminutkaan, hän sanoi vain "kas puudutus ei ihan tänne asti ole levinnyt" ja jatkoi toimenpidettä. Mutta ei sentään totaallisesti nollannut minun kivun tuntemusta kuin edeltäjänsä:"No, ei tämä voi käydä kipeästi". Ja jatkanut sitten toimenpidettä.
Tänään aamulla, tai huomasin jo eilen illalla, ettei se paikkaus onnistunut. Kivut oli edelleen niin kamalat, että takaisin hammaslääkäriin vaan ja taas oli sama olo kuin eilen: "jättiläinen lilliputti"-maassa. Kohtasin samassa kauhujen talossa toisen pelkoni, jota olen onnistunut välttelemään tähän asti onnistuneesti, vaikkakin tiesin, että kyllä tämä päivä vielä tulee. Hammaslääkäri sanoi jo kätellessä: "Kyllä meillä on pakko siihen tehdä juurihoito".
Tällä kertaa puudutus toimi ja sitä lisättiinkin, mutta karmaisevaa oli katsoa kuin niitä teriä vaihdettiin silmieni edessä. Ja äänestä kuulin kuinka ne terät hioivat luuta. Mutta kaiken kaikkiaan tämä kokemus ei ollut niin paha kuin odotin sen olevan.´Vielä en uskalla hihkua, että olisin täysin kivusta vapaa. Toivon, että suussa tuntuva kipu on vain sörkkimisestä johtuvaa ärsytystä, eikä muuta.

Sanovat, että jos pelkonsa kohtaa silmästä silmään, niin siitä pääsee. Enpä voi sanoa kokeneeni ihmeparantumista hammaslääkäripelosta. Ehkä tulevaisuudessa uskaltaudun hammaslääkärille ennen kuin hammas murenee suuhun tai on niin kipeä etten voi olla sen kivun kanssa (kuten tähän asti). Nimittäin kolmatta hampaisiin liittyvää pelkoani en halua kohdata: Hampaiden menetystä. Ei minulla ole suoraa hammasrivistöä ja ei tule koskaan olemaankaan, mutta olisi ihan kamalaa, jos yksikään niistä olisi pois.

sunnuntai 3. maaliskuuta 2013

Kukkahattutäti ulostautuu

Tein facen kautta jonkun höpö höpö testin, että minkälaista blogia mun pitäisi pitää ja mulle tuli Taideblogi.
No, ei tullut yllätyksenä, mietin, että mitenköhän kauan oikeasti jaksaisi jotain taideblogia pitää yllä? Vai tulisiko enemmän kirjoitettua, jos sellainen olisi ja kuka hullu niitä oikeasti lukisi? Eli olisiko sama, vaikka pöytälaatikoon kirjoittas? Ja ehkäpä käy niin, että joku pöllii mun tekstit ja ideat ja voittaa finlandian niillä samaan aikaan, kun minä epätoivoisesti laittaisin lottoa vetämään. Ehkä onkin niin paras, että pidän tarinani päässäni. Eipä pääse kukaan muu niistä hyötymään.

http://kootutkirjaimet.blogspot.fi/

Ei ihan dadaistinen blogi,kuten uhmasin, eikä Finlandia kamaa (varsinkaan, kun ei minun kärsivällisyys riitä mihinkään romaaniin, mistä sen tunnetuimman Finlandian saa). Joten uskaltaudun itse julkaisemaan näitä ja toivon, että se motivoisi kaunokirjoittamaan enemmän.

keskiviikko 27. helmikuuta 2013

Elämä se vaan jaksaa heitellä

Tytär on linkannut jo kuukausia (varsinkin aamuisin) ja oikea jalka on ollut turvoksissa. Kipua ei ole usein valittanut, mutta joskus on sanonut, että on jalka kipeä. Eikä hän ole kiivennyt kärryihinsä itse ties kuin pitkään aikaan. Syykin selvisi. Lapsellani on lasten reuma. Ei ole hajuakaan mitä se tarkoittaa käytännössä. Reumaliiton sivuilta luin jotain ja alkoi niin tuntumaan, että nyt ollaan minun jaksamisen rajoilla. Hoitoja, lääkitystä, sairaalareissuja, tukijalkineita....
Päätin olla lukematta enempää ja ottaa asiat vastaan siinä järjestyksessä kuin ne tulee. Edessä olisi magneettikuva, joka otetaan kevyessä nukutuksessa. Minua se pelottaa ja jännittää. Ei voi heittää hanskoja tiskiin ja sanoa, että "Pitäkää tunkkinne!". Valitettavasti. Mieli kyllä tekis.
Yritän ajatella positiivisesti. Sisko sanoi, että hän tietää jonkun jonka lapsi parani reumakuumeesta ja lapseni isä tiesi kans. Mutta kun tyttärelläni ei ole kuumetta liittynyt tuohon jalan turpoamiseen. Päiväkodissa ne huomasi, että tyttö linkuttaa päiväunilta herättyään. Minä ajattelin, että syylä taas kenkkuaa, mutta se syylä on jo aika päivää sitten parantunut. 

Laitoin asuntohakemuksen Sivakalle. Kaveri epäili, että voi olla hometta meidän asunnossa. Ja itsekin olen sitä epäillyt. Ollaan tyttären kanssa alinomaan sairaana ja nyt tämä reumakin alkaa tuntua tämän talon seinien syyltä. Ja en tiedä... Kuvittelenko uuden osoitteen tuovan muutenkin parempaa tullessaan.
En kyllä tiedä millä rahalla minä minnekkään muutan. Mutta en minä jää astmaa odottelemaan taikka jotain syöpää.

Kaiken tämän lisäksi minulla on niin kamala halipula, että tekisi mieleni huutaa. Olen hilkulla menossa takaisin Qruiseriin, vaikka tuskin minä sieltäkään ketään löydän. Hyvällä säkällä taas jonkun huijarin tai kesäisen naisen tapaisen pettymyksen. Ja kaikista varmimmin naisia, joiden kanssa kirjoittelee vaan latteuksia. Oikeassa elämässä en tapaa ketään ikinä. Ja ehkä se oikeasti on niin, ettei muhun kukaan ihastu takaisin. Minusta vaan puuttuu joku. Joten miksi taas latistaa itsensä kaikelle sille paskalle?
Toisaalta muistot on vielä melko kipeitä. En minä niinkään sitä kesäistä naista mieti, mutta hänen jättämät haavat verestää vielä, vaikka eivät vuoda enää valtoimenaan. En tiedä kykenenkö enää koskaan ottamaan kenenkään kiinnostusta vastaankaan ilman, että miettisin mikä mielenterveysongelma tuollakin on ja uskallanko koskaan antautua kenellekään varauksetta.

maanantai 25. helmikuuta 2013

Kulttuuria kulttuuria!!

Ja niin haudattiin näytelmä lauantaina. Tuntuu, että mulla se jäi ihan kesken, mutta minkäs teet. Hiihtoloman jälkeen aletaan uudestaan harjoittelemaan jotain muuta näytelmää. Toivottavasti sattuu yhtä mieleinen.

Eilen käytiin kaverin kanssa katsomassa Kielletyt laulut Oulun kaupungin teatterissa. Ja sanon suoraan, etten olisi krapulapäivänä muuten lähtenyt ja maksanut vielä 28 euroa, ellei lavalla ollut Pirkko Saisio. Ja kannatti kyllä, vaikka jossain vaiheessa meinasikin peppu puutua, kun tuli pari vähän tylsempää laulua, mutta yleisesti ottaen oli positiivinen kokemus. Jos niitä lauluja on cd:nä missään, niin mielelläni jopa ostaisin.
Vähän nolotti, kun halvempien lippujen toivossa ostettiin liput eturiviin, mutta ei ne ainakaan meille yhtään sen halvempia olleetkaan. - Tai sitten saatiin vinkki vähän liian etukäteen, koska vähän lippujen lunastuksen jälkeen eturivin alennuslippuja mainostettiin. Noh joka tapauksessa.. Rahaahan se vain on ja se on maallista. Ei ehkä olisi nolottanut niin paljoa, mutta mun ja kaverin lisäksi siinä istui vain joku tuntematon nainen. Ei ollut sellaista joukon tuomaa turvaa, eikä voinut kadota olemaan vain yksi kasvo muiden kasvojen joukossa.

Olisin varmaan muuten ihan täydellinen kukkahattutäti, joka harrastelee eri taiteita vapaa-ajalla ja käy katsomassa näytelmiä ja taidenäyttelyitä, ellen olisi oman näytelmäni hautajaisissa vetänyt täydellisiä perskännejä ja oksentanut sänkyni viereen. Viinilasillisen sijaan menin kaupungin teatterista kebapmättölän kautta kotiin, missä pesin oksupyykkiä koko illan.

sunnuntai 24. helmikuuta 2013

tiistai 19. helmikuuta 2013

Sairaalloinen änskikakku bloggaus

Minä luulen, että Hra Murphy on muuttanut meille asumaan ja/tai universumissa on oikeasti joku, joka pitää hauskaa kustannuksellani. Oli kuka tai mikä tahansa, niin koko sydämestäni sanon: "Haista VITTU!"

Olipa taas suunniteltu, että mentäisiin tyttären ja tytön isän kanssa uimaan viikonloppuna tyttären kolmivuotisten kunniaksi. Oltais sitten käyty jossain purilaispaikassa syömässä ja kotona olisi syöty jälkkäriksi kakkua. Niin oli tarkoitus... Jo etukäteen mielessäni hehkuttelin kuinka tyttö tykkää, kun saa olla sekä äidin, että isän kanssa uimassa, mikä on parasta heti Karvisen jälkeen.

Mutta keskiviikko iltana olin kamalan väsynyt ja torstai-aamuna ei ollut epäilystäkään, kuumetta oli 38 astetta. Perjantaina kuumetta oli jo 39 astetta ja oli uimiset oli pakko unohtaa. Mutta kakun  päätin tehdä vaikka väkisin.  
Ensimmäinen kakkupohja oli kova päältä nestemäistä taikinaa sisältä. Toinen oli uunissa tunnin. Kivikova päältä ja paikoin palanutkin. Sisältä hiinä ja hiinä, että onko raaka vai kypsä. Laitoin lapsen isän hakemaan kaupasta valmiskakkupohjia samalla reissulla, kun hakee tyttären. Kotimatkalla oli tytöllekin noussut kuume 38 celsiukseen. 
Järki sanoi jo, että unohda se kakku jo, kun tyttärelle tuskin kuumeessa maistuu ja ei minunkaan ruokahalu ollut parhaasta päästä. Lapsen isä ei ole niin syöppö kuin maineensa antaa ymmärtää. Mutta hän luultavasti olisi ainoa, joka sitä söisi. Mutta minähän olin päättänyt sen kakun tehdä. 
Minulta loppui kunto tehdä siitä sellaista kuin mielessäni ajattelin, joten tällainen siitä sitten tuli:



maanantai 11. helmikuuta 2013

Väkivalta ja sen oikeutus

Sitä minä olen tässä mietiskellyt, kun olen kuullut kommenttia liittyen Oulun kaupunginvaltuutetun ja tämän kaverin pahoinpitelyyn Oulun Mannerheimin puistossa, että "kaikkihan sen tietää, että siellä saa turpiinsa" yms. Mikä viittaa siihen, että oli kyseisen kaksikon oma syy, että saivat selkäänsä.

Vaikkakin näin sivuhuomautuksena voisin sanoa, että kyseiset ihmiset seurasivat juuri sitä ohjetta, mitä meille naisille annetaan, ettei tultaisi raiskatuksi: He eivät liikkuneet yksin epämääräisellä alueella.

Se on vissiin ihan liikaa vaadittu, että oli sitä sitten homo, lesbo, biseksuaali, hetero, ihan mikä vaan transalkuinen, mies, nainen, joku siltä väliltä, lapsi, aikuinen, ihminen, eläin ja joku muu (mikä?) kuuluisi olevan turvassa minkäänlaiselta väkivallalta ihan millä vain alueella.

Vai onko olemassa alueita missä on villin lännen lait ja missä saa käydä itseä vituttavien ihmisten kimppuun? Jos näin on, niin sovitaanko, että tavataan Mannerheimin puistossa tänään klo 22. Minä voisin aloittaa turpakäräjät sellaisista, joiden mielestä väkivalta on väkivallan uhrin oma syy.