torstai 18. huhtikuuta 2013
Medikaatiota ja päivitystä
Toissapäivänä sain tietää, että tämä huijari, joka yritti minuakin vikitellä qruiserin kautta on pidätetty. Tai näin minulle antoi ymmärtää niinkin "luotettava" tietolähde kuin Suomi24n etsintäkuulutukset. Voihan se olla, että joku on niin sekopää, että jaksaa jo kolmatta vuotta epätasaisin väliajoin käydä mustamaalaamassa kyseistä ihmistä ihan vain omaa katkeruuttaan ja nyt hän halusi viedä tarinan päätökseen.
Mutta jooh... Kaikenlaisia sekopäitä.
Silloin minä osasin tuonkin kääntää itseäni vastaan. Mutta nyt huomaan, että en minä mennyt hänen lankaansa, vaikka hän oli kyllä vakuuttava paskan puhuja. Minä olin hämilläni senkin jälkeen, kun olin jo hänet elämästäni ulos heittänyt. Mutta en antanut hänen puhua itseäni ympäri.
Joku kaitselmus matkassa... Tai ehkä en olekaan niin hyväksikäytettävissä kuin luulin.
Lääkkeiden vaikutus pitäisi alkaa vasta noin parin viikon päästä, mutta minulla on jo sivuoireita. Eilen ja tänään oli pieni "mini fatiikkikohtaus". En nyt osaa niitä paremmin kuvata. Kaikki voima katsosi kropasta ja alkoi väsyttämään ihan vietävästi ja haukottelin putkeen ties kuin monta minuuttia. Mutta ainakin eilen ja tänään ne meni ohi.
Koko ajan on hönelö olo. Vähän kuin olisi raskauspahoinvointia. Mutta ainakin ennen maailman aikaan, kun viimeksi nuita vastaavia lääkkeitä söin, nämä sivuvaikutukset yleensä häipy elimistön totuttua lääkkeisiin.
Yksi sivuoireista oli seksihalujen väheneminen. Eipä se minua haittaa, kun ei ole ketään kenenkanssa niitä haluja edes toteuttaa. Mutta eiköhän heti, kun alan syömään "libidoa alentavaa" lääkettä, niin minua pyydetään treffeille. Ei sillä, että seksistä olisi pelkoa/toiveita, mutta onhan se silti.. ironista vähintään. ;D
Yhtä sivuvaikutusta odottelen kovasti painonpudotusta ja ruokahalun menetystä.
maanantai 15. huhtikuuta 2013
Kaikki tiet vie...
Elämä on ympyrä. Sen minä huomasin joskus nuorempana jo. Ja taas minä olen saman totuuden edessä. Huomenna aika lääkäriin ja asia koskee alentunutta mielialaa. Kaikki Lessun tiet johtavat MASENNUKSEEN.
VITTU
VITTU
sunnuntai 31. maaliskuuta 2013
Pikku Raivotar
Kuinkahan monta kertaa sitä on katsonut bussin ikkunasta ulos ja toivonut, että äiti huutavine uhmaikäisineen jäisi seuraavalla pysäkillä pois. Tai kaupassa se ärsyttävä kakara, joka vain huutaa ja huutaa... Nyt minä olen sellaisen lapsen äiti.
Olin Eilen Edenissä kaverin ja tämän lapsen kanssa. Niinhän siinä kävi, että tytön huulet sinerti ja vielä olisi halunnut olla. Kiljuvan tytön vein saunatiloihin ja kaikkien naisten katseet kääntyi ja ajatukset tiesin. En jäänyt tyttöä pesemään. Pukukopin kautta suoraan huoneeseen. Kun kaveri tuli lapsineen uimasta, hän totesi, että minulla on melko tempperamenttinen tytär ja siinä hän nätisti taiteili ympärillä, kunnes minä keskeytin sanomalla, että "Sano suoraan vaan: ADHD".
Tyttäressäni on ihana herttainen puoli. Hän hymyilee ja ihmiset hymyilevät takaisin. Kerrankin eräs mies pysähtyi katsomaan, kun tyttö höpötteli iloisesti ja heitteli kanssani näkymätöntä palloa. Sitten ujopuoli, joka menee helposti hämilleen, puhuu hiljaisella äänellä ja asioita, jotka tulevat hänen sisäisestä maailmastaan ja niitä ei kukaan muu ymmärrä (jos ei tiedä sitä lähdettä mistä se tulee). Ja sitten tämä itsepäinen sydänjuuria myöten suuttuva raivotar, joka huutaa, potkii, kiljuu, juoksee pakoon... Joka on omiaan kääntämään kaikki ihmiset itseään vastaan.
Kaverinikin ärsyyntyi silmissä, kun iltavilli väsynyt huomiostani mustasukkainen tytär pelleili ja teki kaikkensa, jotta hän olisi minun huomioni keskipiste, enkä keskustelisi kaverini kanssa (jolla itsellään on useampi lapsi, joten luulisi ymmärtävän). Neuvolan tädinkin olemuksesta näki kuinka hän pinnisteli tyttäreni kanssa, joka ei alkanut häntä ollenkaan. Samoin neuvolan nuori lääkäri ja OYSin erikoislääkäri olivat silmin nähden ärsyyntyneitä.
He eivät ADHDta heittäneet ilmaan, mutta neuvolan täti lähetti kasvatuspsykologille, neuvola lääkäri puhui puheenkehityksen viivästymisestä (samaa päiväkodin erityislastentarhan opettaja) ja OYSin erikoislääkäri sanoi puhelimessa suoraan kierron ja kaarron jälkeen: Hankala.
Eikä mekään exämiehen kanssa olla mitään ideaalikasvattajia lapselle jolla on isänsä tempperamentti ja minun jästipää. Käsiksi en ole käynyt muuten kuin olen pitänyt kiinni, ettei hän riehuisi itseään kärryistä pääedellä jäiseen asfalttiin. Mutta minä olen kerran uhannut mustalaisilla ja jättämisellä. Useaan otteeseen on tehnyt mieli jättääkin hänet päiväkotiin huutamaan. En ole itsestäni ylpeä. Minä en edes tiedä mistä tuo mustalaisuhkaus tuli. Olen kuullut sen vasta aikuisiässä. Lapsena minua ei ole mustalaisialla peloteltu. (Pyydän anteeksi, jos joku teistä parista lukijasta on romani).
Mutta samaan aikaan minulla nousee ärtymys näitä pukuhuoneen naisia kohtaan, neuvolantätiä kohtaan, kumpaakin lääkäriä kohtaan ja kaveriani kohtaan, koska kaiken sen kiukun ja huudon takana on äärimmäisen herkkä lapsi, joka pelkää tai ei ymmärrä. Tyttäreni alahuuli ei söpösti väpätä, eikä ole raivokohtauksen aikana ylilässytettävissä. Hän ei ole se joka laulaa nätisti ja niiaa ja kiltisti odottaa vuoroaan. Hän haluaa toimintaa ja viedä sitä eteenpäin. Hänen herkkyyttään ei moni näe. Eikä haluakaan nähdä, kun raivotar hänessä tulee esiin.
Kasvatuspsykologi puhui itsestäänselvyyksiä ja antoi jonkun kirjan nimen. Kehotti palkitsemaan hyvää käytöstä, mutta enpä tiedä miten pieniin osiin pitää se hyvä käytös pilkkoa, että tytärkin ymmärtää. Lääkkeiden kanssa meillä on tarrapalkinto käytössä ja se on toiminut, mutta tämä "hyvä käytös tietyssä tilanteessa" on jotenkin liian laaja minullekin. Perjantaisin olen saanut hänet toimimaan suklaan voimin (pe on karkkipäivä), joskus lelulla. Mutta ei voi joka päivä antaa suklaata, eikä ole varaa uusiin leluihin. Luulenpa, että liiallinen tarrjojen jako pienentää lääkepalkkion arvoa...
Tässäpä on miettiminen, että miten pönkittää omapäisyyden ja tempramenttisuuden hyviä puolia ja samalla hillitä negatiivisia.
Olin Eilen Edenissä kaverin ja tämän lapsen kanssa. Niinhän siinä kävi, että tytön huulet sinerti ja vielä olisi halunnut olla. Kiljuvan tytön vein saunatiloihin ja kaikkien naisten katseet kääntyi ja ajatukset tiesin. En jäänyt tyttöä pesemään. Pukukopin kautta suoraan huoneeseen. Kun kaveri tuli lapsineen uimasta, hän totesi, että minulla on melko tempperamenttinen tytär ja siinä hän nätisti taiteili ympärillä, kunnes minä keskeytin sanomalla, että "Sano suoraan vaan: ADHD".
Tyttäressäni on ihana herttainen puoli. Hän hymyilee ja ihmiset hymyilevät takaisin. Kerrankin eräs mies pysähtyi katsomaan, kun tyttö höpötteli iloisesti ja heitteli kanssani näkymätöntä palloa. Sitten ujopuoli, joka menee helposti hämilleen, puhuu hiljaisella äänellä ja asioita, jotka tulevat hänen sisäisestä maailmastaan ja niitä ei kukaan muu ymmärrä (jos ei tiedä sitä lähdettä mistä se tulee). Ja sitten tämä itsepäinen sydänjuuria myöten suuttuva raivotar, joka huutaa, potkii, kiljuu, juoksee pakoon... Joka on omiaan kääntämään kaikki ihmiset itseään vastaan.
Kaverinikin ärsyyntyi silmissä, kun iltavilli väsynyt huomiostani mustasukkainen tytär pelleili ja teki kaikkensa, jotta hän olisi minun huomioni keskipiste, enkä keskustelisi kaverini kanssa (jolla itsellään on useampi lapsi, joten luulisi ymmärtävän). Neuvolan tädinkin olemuksesta näki kuinka hän pinnisteli tyttäreni kanssa, joka ei alkanut häntä ollenkaan. Samoin neuvolan nuori lääkäri ja OYSin erikoislääkäri olivat silmin nähden ärsyyntyneitä.
He eivät ADHDta heittäneet ilmaan, mutta neuvolan täti lähetti kasvatuspsykologille, neuvola lääkäri puhui puheenkehityksen viivästymisestä (samaa päiväkodin erityislastentarhan opettaja) ja OYSin erikoislääkäri sanoi puhelimessa suoraan kierron ja kaarron jälkeen: Hankala.
Eikä mekään exämiehen kanssa olla mitään ideaalikasvattajia lapselle jolla on isänsä tempperamentti ja minun jästipää. Käsiksi en ole käynyt muuten kuin olen pitänyt kiinni, ettei hän riehuisi itseään kärryistä pääedellä jäiseen asfalttiin. Mutta minä olen kerran uhannut mustalaisilla ja jättämisellä. Useaan otteeseen on tehnyt mieli jättääkin hänet päiväkotiin huutamaan. En ole itsestäni ylpeä. Minä en edes tiedä mistä tuo mustalaisuhkaus tuli. Olen kuullut sen vasta aikuisiässä. Lapsena minua ei ole mustalaisialla peloteltu. (Pyydän anteeksi, jos joku teistä parista lukijasta on romani).
Mutta samaan aikaan minulla nousee ärtymys näitä pukuhuoneen naisia kohtaan, neuvolantätiä kohtaan, kumpaakin lääkäriä kohtaan ja kaveriani kohtaan, koska kaiken sen kiukun ja huudon takana on äärimmäisen herkkä lapsi, joka pelkää tai ei ymmärrä. Tyttäreni alahuuli ei söpösti väpätä, eikä ole raivokohtauksen aikana ylilässytettävissä. Hän ei ole se joka laulaa nätisti ja niiaa ja kiltisti odottaa vuoroaan. Hän haluaa toimintaa ja viedä sitä eteenpäin. Hänen herkkyyttään ei moni näe. Eikä haluakaan nähdä, kun raivotar hänessä tulee esiin.
Kasvatuspsykologi puhui itsestäänselvyyksiä ja antoi jonkun kirjan nimen. Kehotti palkitsemaan hyvää käytöstä, mutta enpä tiedä miten pieniin osiin pitää se hyvä käytös pilkkoa, että tytärkin ymmärtää. Lääkkeiden kanssa meillä on tarrapalkinto käytössä ja se on toiminut, mutta tämä "hyvä käytös tietyssä tilanteessa" on jotenkin liian laaja minullekin. Perjantaisin olen saanut hänet toimimaan suklaan voimin (pe on karkkipäivä), joskus lelulla. Mutta ei voi joka päivä antaa suklaata, eikä ole varaa uusiin leluihin. Luulenpa, että liiallinen tarrjojen jako pienentää lääkepalkkion arvoa...
Tässäpä on miettiminen, että miten pönkittää omapäisyyden ja tempramenttisuuden hyviä puolia ja samalla hillitä negatiivisia.
sunnuntai 24. maaliskuuta 2013
Elämää
On ollut henkisesti raskasta ja samalla äärimmäisen kevyttä. En tiedä olenko sanonut jo täällä, mutta tyttäreni on nyt tutkinnassa, En ole varma tutkitaanko vielä vai onko hänellä lastenreuma. Minä olen niin ymmälläni, kun se heitettiin ilmaan,. mutta mitään ei ole kerrottu kunnolla. Perjantaina hänet nukutettiin ja magneettikuvattiin. Keskiviikkona hänet nukutetaan uudestaan ja pistetään kortisoonia jalkaan. Ehkäpä sitten joku meidän kanssa istahtaa ja sanoo suoraan mitä ja missä mennään.
Mieleni on kapinatilassa. Minä en halua ottaa tätä vastaan nöyrästi! En halua! Mutta pakkohan se on...
Taas on olo, että haluan ottaa lapseni syliin ja viedä pois, ettei häntä pisteltäisi eikä häntä vietäisi pois eikä tarvitsisi katsella vierestä, kun tyttäreni lauleskelee lääkehumalassa.
Muuten olen alkanut havahtumaan elämään. Kevät tulee. Ja minä haaveilen muutoksesta. Yhden muutoksen teen. Jätetään karjasillan puutalo ja muutetaan vähän matkan päähän lähiökolmioon. Pihalla on lasten leikkipaikka ja vaikutti rauhalliselta tienoolta. Saa nähdä miten antaa sydän myöten laittaa tyttö nukkumaan omaan huoneeseensa.
Muita muutoksia vielä sulattelen sydämessäni. Ne vaativatkin enemmän henkistä motivaatiota ja tarmoa kohdata asiat mitä pakenen. Pitää luopua yhdestä, että voi saavuttaa toista. Se tulee olemaan vaikeaa.
Mieleni on kapinatilassa. Minä en halua ottaa tätä vastaan nöyrästi! En halua! Mutta pakkohan se on...
Taas on olo, että haluan ottaa lapseni syliin ja viedä pois, ettei häntä pisteltäisi eikä häntä vietäisi pois eikä tarvitsisi katsella vierestä, kun tyttäreni lauleskelee lääkehumalassa.
Muuten olen alkanut havahtumaan elämään. Kevät tulee. Ja minä haaveilen muutoksesta. Yhden muutoksen teen. Jätetään karjasillan puutalo ja muutetaan vähän matkan päähän lähiökolmioon. Pihalla on lasten leikkipaikka ja vaikutti rauhalliselta tienoolta. Saa nähdä miten antaa sydän myöten laittaa tyttö nukkumaan omaan huoneeseensa.
Muita muutoksia vielä sulattelen sydämessäni. Ne vaativatkin enemmän henkistä motivaatiota ja tarmoa kohdata asiat mitä pakenen. Pitää luopua yhdestä, että voi saavuttaa toista. Se tulee olemaan vaikeaa.
keskiviikko 6. maaliskuuta 2013
Pelon kohtaaminen
Tultiin hiihtolomailemaan Taivalkoskelle ja heti ensimmäisenä kunnon lomapäivänä iski ihan hirveä hammassärky. Oli pakko soittaa paikalliselta hammaslääkäristä kipupäivystysaika. Olin menossa juuri samaan paikkaan mistä minunkin hammaslääkärikammo on peräisin. Hetken kerkesin pelätä, että siellä olisi sama hammaslääkärikin, mutta siskoni tiesi kertoa, että se on jo eläkkeellä.
Astuessani hammashoitolaan sisään mietin, että se paikka on kutistunut. Oli hassu "jättiläinen lilliputtimaassa"-olo. Muistot siitä paikasta on 80-90-luvuilta. Vastaanottovirkailija puhutteli minua etunimeltä, samoin hammashoitaja. Se lisäsi vain oloa, että olen isoksi kasvanut lapsi taas menossa hammaslääkärille. Huonekin oli sama kuin silloin penska- ja nuoruusvuosina. Mielessä oli flashbackit lapsuudesta ja jotka yhdistyivät tähän päivään. Lääkäri vain tervehti kuin aikuista tervehditään ja ai niin... Se ei ollut se sama lääkäri.
Eipä se puudutus tälläkään lääkärillä mennyt ihan putkeen, mutta meni se paremmin kuin sillä lapsuuden ajan hammalääkärillä. Kun tämä huomasi, että puudutus ei ihan toiminutkaan, hän sanoi vain "kas puudutus ei ihan tänne asti ole levinnyt" ja jatkoi toimenpidettä. Mutta ei sentään totaallisesti nollannut minun kivun tuntemusta kuin edeltäjänsä:"No, ei tämä voi käydä kipeästi". Ja jatkanut sitten toimenpidettä.
Tänään aamulla, tai huomasin jo eilen illalla, ettei se paikkaus onnistunut. Kivut oli edelleen niin kamalat, että takaisin hammaslääkäriin vaan ja taas oli sama olo kuin eilen: "jättiläinen lilliputti"-maassa. Kohtasin samassa kauhujen talossa toisen pelkoni, jota olen onnistunut välttelemään tähän asti onnistuneesti, vaikkakin tiesin, että kyllä tämä päivä vielä tulee. Hammaslääkäri sanoi jo kätellessä: "Kyllä meillä on pakko siihen tehdä juurihoito".
Tällä kertaa puudutus toimi ja sitä lisättiinkin, mutta karmaisevaa oli katsoa kuin niitä teriä vaihdettiin silmieni edessä. Ja äänestä kuulin kuinka ne terät hioivat luuta. Mutta kaiken kaikkiaan tämä kokemus ei ollut niin paha kuin odotin sen olevan.´Vielä en uskalla hihkua, että olisin täysin kivusta vapaa. Toivon, että suussa tuntuva kipu on vain sörkkimisestä johtuvaa ärsytystä, eikä muuta.
Sanovat, että jos pelkonsa kohtaa silmästä silmään, niin siitä pääsee. Enpä voi sanoa kokeneeni ihmeparantumista hammaslääkäripelosta. Ehkä tulevaisuudessa uskaltaudun hammaslääkärille ennen kuin hammas murenee suuhun tai on niin kipeä etten voi olla sen kivun kanssa (kuten tähän asti). Nimittäin kolmatta hampaisiin liittyvää pelkoani en halua kohdata: Hampaiden menetystä. Ei minulla ole suoraa hammasrivistöä ja ei tule koskaan olemaankaan, mutta olisi ihan kamalaa, jos yksikään niistä olisi pois.
Astuessani hammashoitolaan sisään mietin, että se paikka on kutistunut. Oli hassu "jättiläinen lilliputtimaassa"-olo. Muistot siitä paikasta on 80-90-luvuilta. Vastaanottovirkailija puhutteli minua etunimeltä, samoin hammashoitaja. Se lisäsi vain oloa, että olen isoksi kasvanut lapsi taas menossa hammaslääkärille. Huonekin oli sama kuin silloin penska- ja nuoruusvuosina. Mielessä oli flashbackit lapsuudesta ja jotka yhdistyivät tähän päivään. Lääkäri vain tervehti kuin aikuista tervehditään ja ai niin... Se ei ollut se sama lääkäri.
Eipä se puudutus tälläkään lääkärillä mennyt ihan putkeen, mutta meni se paremmin kuin sillä lapsuuden ajan hammalääkärillä. Kun tämä huomasi, että puudutus ei ihan toiminutkaan, hän sanoi vain "kas puudutus ei ihan tänne asti ole levinnyt" ja jatkoi toimenpidettä. Mutta ei sentään totaallisesti nollannut minun kivun tuntemusta kuin edeltäjänsä:"No, ei tämä voi käydä kipeästi". Ja jatkanut sitten toimenpidettä.
Tänään aamulla, tai huomasin jo eilen illalla, ettei se paikkaus onnistunut. Kivut oli edelleen niin kamalat, että takaisin hammaslääkäriin vaan ja taas oli sama olo kuin eilen: "jättiläinen lilliputti"-maassa. Kohtasin samassa kauhujen talossa toisen pelkoni, jota olen onnistunut välttelemään tähän asti onnistuneesti, vaikkakin tiesin, että kyllä tämä päivä vielä tulee. Hammaslääkäri sanoi jo kätellessä: "Kyllä meillä on pakko siihen tehdä juurihoito".
Tällä kertaa puudutus toimi ja sitä lisättiinkin, mutta karmaisevaa oli katsoa kuin niitä teriä vaihdettiin silmieni edessä. Ja äänestä kuulin kuinka ne terät hioivat luuta. Mutta kaiken kaikkiaan tämä kokemus ei ollut niin paha kuin odotin sen olevan.´Vielä en uskalla hihkua, että olisin täysin kivusta vapaa. Toivon, että suussa tuntuva kipu on vain sörkkimisestä johtuvaa ärsytystä, eikä muuta.
Sanovat, että jos pelkonsa kohtaa silmästä silmään, niin siitä pääsee. Enpä voi sanoa kokeneeni ihmeparantumista hammaslääkäripelosta. Ehkä tulevaisuudessa uskaltaudun hammaslääkärille ennen kuin hammas murenee suuhun tai on niin kipeä etten voi olla sen kivun kanssa (kuten tähän asti). Nimittäin kolmatta hampaisiin liittyvää pelkoani en halua kohdata: Hampaiden menetystä. Ei minulla ole suoraa hammasrivistöä ja ei tule koskaan olemaankaan, mutta olisi ihan kamalaa, jos yksikään niistä olisi pois.
sunnuntai 3. maaliskuuta 2013
Kukkahattutäti ulostautuu
Tein facen kautta jonkun höpö höpö testin, että minkälaista blogia mun pitäisi pitää ja mulle tuli Taideblogi.
No, ei tullut yllätyksenä, mietin, että mitenköhän kauan oikeasti jaksaisi jotain taideblogia pitää yllä? Vai tulisiko enemmän kirjoitettua, jos sellainen olisi ja kuka hullu niitä oikeasti lukisi? Eli olisiko sama, vaikka pöytälaatikoon kirjoittas? Ja ehkäpä käy niin, että joku pöllii mun tekstit ja ideat ja voittaa finlandian niillä samaan aikaan, kun minä epätoivoisesti laittaisin lottoa vetämään. Ehkä onkin niin paras, että pidän tarinani päässäni. Eipä pääse kukaan muu niistä hyötymään.
http://kootutkirjaimet.blogspot.fi/
Ei ihan dadaistinen blogi,kuten uhmasin, eikä Finlandia kamaa (varsinkaan, kun ei minun kärsivällisyys riitä mihinkään romaaniin, mistä sen tunnetuimman Finlandian saa). Joten uskaltaudun itse julkaisemaan näitä ja toivon, että se motivoisi kaunokirjoittamaan enemmän.
No, ei tullut yllätyksenä, mietin, että mitenköhän kauan oikeasti jaksaisi jotain taideblogia pitää yllä? Vai tulisiko enemmän kirjoitettua, jos sellainen olisi ja kuka hullu niitä oikeasti lukisi? Eli olisiko sama, vaikka pöytälaatikoon kirjoittas? Ja ehkäpä käy niin, että joku pöllii mun tekstit ja ideat ja voittaa finlandian niillä samaan aikaan, kun minä epätoivoisesti laittaisin lottoa vetämään. Ehkä onkin niin paras, että pidän tarinani päässäni. Eipä pääse kukaan muu niistä hyötymään.
http://kootutkirjaimet.blogspot.fi/
Ei ihan dadaistinen blogi,kuten uhmasin, eikä Finlandia kamaa (varsinkaan, kun ei minun kärsivällisyys riitä mihinkään romaaniin, mistä sen tunnetuimman Finlandian saa). Joten uskaltaudun itse julkaisemaan näitä ja toivon, että se motivoisi kaunokirjoittamaan enemmän.
keskiviikko 27. helmikuuta 2013
Elämä se vaan jaksaa heitellä
Tytär on linkannut jo kuukausia (varsinkin aamuisin) ja oikea jalka on ollut turvoksissa. Kipua ei ole usein valittanut, mutta joskus on sanonut, että on jalka kipeä. Eikä hän ole kiivennyt kärryihinsä itse ties kuin pitkään aikaan. Syykin selvisi. Lapsellani on lasten reuma. Ei ole hajuakaan mitä se tarkoittaa käytännössä. Reumaliiton sivuilta luin jotain ja alkoi niin tuntumaan, että nyt ollaan minun jaksamisen rajoilla. Hoitoja, lääkitystä, sairaalareissuja, tukijalkineita....
Päätin olla lukematta enempää ja ottaa asiat vastaan siinä järjestyksessä kuin ne tulee. Edessä olisi magneettikuva, joka otetaan kevyessä nukutuksessa. Minua se pelottaa ja jännittää. Ei voi heittää hanskoja tiskiin ja sanoa, että "Pitäkää tunkkinne!". Valitettavasti. Mieli kyllä tekis.
Yritän ajatella positiivisesti. Sisko sanoi, että hän tietää jonkun jonka lapsi parani reumakuumeesta ja lapseni isä tiesi kans. Mutta kun tyttärelläni ei ole kuumetta liittynyt tuohon jalan turpoamiseen. Päiväkodissa ne huomasi, että tyttö linkuttaa päiväunilta herättyään. Minä ajattelin, että syylä taas kenkkuaa, mutta se syylä on jo aika päivää sitten parantunut.
Laitoin asuntohakemuksen Sivakalle. Kaveri epäili, että voi olla hometta meidän asunnossa. Ja itsekin olen sitä epäillyt. Ollaan tyttären kanssa alinomaan sairaana ja nyt tämä reumakin alkaa tuntua tämän talon seinien syyltä. Ja en tiedä... Kuvittelenko uuden osoitteen tuovan muutenkin parempaa tullessaan.
En kyllä tiedä millä rahalla minä minnekkään muutan. Mutta en minä jää astmaa odottelemaan taikka jotain syöpää.
Kaiken tämän lisäksi minulla on niin kamala halipula, että tekisi mieleni huutaa. Olen hilkulla menossa takaisin Qruiseriin, vaikka tuskin minä sieltäkään ketään löydän. Hyvällä säkällä taas jonkun huijarin tai kesäisen naisen tapaisen pettymyksen. Ja kaikista varmimmin naisia, joiden kanssa kirjoittelee vaan latteuksia. Oikeassa elämässä en tapaa ketään ikinä. Ja ehkä se oikeasti on niin, ettei muhun kukaan ihastu takaisin. Minusta vaan puuttuu joku. Joten miksi taas latistaa itsensä kaikelle sille paskalle?
Toisaalta muistot on vielä melko kipeitä. En minä niinkään sitä kesäistä naista mieti, mutta hänen jättämät haavat verestää vielä, vaikka eivät vuoda enää valtoimenaan. En tiedä kykenenkö enää koskaan ottamaan kenenkään kiinnostusta vastaankaan ilman, että miettisin mikä mielenterveysongelma tuollakin on ja uskallanko koskaan antautua kenellekään varauksetta.
Päätin olla lukematta enempää ja ottaa asiat vastaan siinä järjestyksessä kuin ne tulee. Edessä olisi magneettikuva, joka otetaan kevyessä nukutuksessa. Minua se pelottaa ja jännittää. Ei voi heittää hanskoja tiskiin ja sanoa, että "Pitäkää tunkkinne!". Valitettavasti. Mieli kyllä tekis.
Yritän ajatella positiivisesti. Sisko sanoi, että hän tietää jonkun jonka lapsi parani reumakuumeesta ja lapseni isä tiesi kans. Mutta kun tyttärelläni ei ole kuumetta liittynyt tuohon jalan turpoamiseen. Päiväkodissa ne huomasi, että tyttö linkuttaa päiväunilta herättyään. Minä ajattelin, että syylä taas kenkkuaa, mutta se syylä on jo aika päivää sitten parantunut.
Laitoin asuntohakemuksen Sivakalle. Kaveri epäili, että voi olla hometta meidän asunnossa. Ja itsekin olen sitä epäillyt. Ollaan tyttären kanssa alinomaan sairaana ja nyt tämä reumakin alkaa tuntua tämän talon seinien syyltä. Ja en tiedä... Kuvittelenko uuden osoitteen tuovan muutenkin parempaa tullessaan.
En kyllä tiedä millä rahalla minä minnekkään muutan. Mutta en minä jää astmaa odottelemaan taikka jotain syöpää.
Kaiken tämän lisäksi minulla on niin kamala halipula, että tekisi mieleni huutaa. Olen hilkulla menossa takaisin Qruiseriin, vaikka tuskin minä sieltäkään ketään löydän. Hyvällä säkällä taas jonkun huijarin tai kesäisen naisen tapaisen pettymyksen. Ja kaikista varmimmin naisia, joiden kanssa kirjoittelee vaan latteuksia. Oikeassa elämässä en tapaa ketään ikinä. Ja ehkä se oikeasti on niin, ettei muhun kukaan ihastu takaisin. Minusta vaan puuttuu joku. Joten miksi taas latistaa itsensä kaikelle sille paskalle?
Toisaalta muistot on vielä melko kipeitä. En minä niinkään sitä kesäistä naista mieti, mutta hänen jättämät haavat verestää vielä, vaikka eivät vuoda enää valtoimenaan. En tiedä kykenenkö enää koskaan ottamaan kenenkään kiinnostusta vastaankaan ilman, että miettisin mikä mielenterveysongelma tuollakin on ja uskallanko koskaan antautua kenellekään varauksetta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
