lauantai 15. tammikuuta 2011

Kissan omistajuuden jälkeistä masennusta?

Kissa pissasi pilalle kaikki minun kengät. Ainoastaan vanhat lönttänät jäi pissavapaaksi. minulla kilahti lopullisesti, vaikka sisimmässäni tiesin mille tuo pissausvimma oli protesti. Lapsen tulon myötä olen ollut kissoja kohtaan joko täysin välinpitämätön tai olen komennellut niitä enemmän tai vähemmän vihaisena. Tämä pissikaija, Iines on vielä minun kissa ja niinpä kärsi minun välinpitämättömyydestä ja vihamielisyydestä kaikista eniten.
Vihoissani haukuin kaverille kissani alinpaan helvettiin ja sanoin, että saa jos haluaa. Hän halusi ja innostui kissavaavista. Sen jälkeen oli kieltämättä olo, että mitä tuli tehtyä. Mutta ei pahemmin kaduttanutkaan. Oli sellainen olo, että on kissalle itselleenkin parempi toinen koti, jossa on aikaa ja halua seurustella Iineksen kanssa.
Ja kun Iines uuteen kotiinsa pääsi, olin oikeastaan onnellinenkin Iineksen puolesta, koska uusi emäntä oli todella omistautunut. Teki huomioita Iineksestä, jotka olin oikeastaan jo itse unohtanut. Ja jaksoi kaivaa netistä mitä rotua Iineksessä kenties on. Tuli tulokseen, että Siperiankissaa on ja paljon.
Mutta koti oli tyhjä. Olin näkeväni Iineastä joka paikassa ja sen tajuaminen, että kun kesällä uuden kodin löydän ja sinne pääsen, ei siellä olekaan karvaturria jossain kuorsaamassa. Paljon lohdutti se, että uudessa kodissa Iines oli hyvässä hoidossa. Sai jopa kermaa ja tonnikalaa. Meillä hän sai saman tasoista ruokaa vain juhlapäivinä ja siellä jaksettiin leikkiäkin. Mutta koti oli silti tyhjä.
Parin yön päästä saan tekstiviestin missä kysytään, että milloin voin hakea kissan. Uusi emäntä oli saanut allergiaoireita ja ei kyennytkään pitämään Iinesta itsellään. Toinen puoli minussa huokasi raskaasti, mutta toinen puoli oli todella onnellinen, kun "lapsi" tulee takaisin kotiin. (Minä vierastan sitä, että ollaan äitejä ja isiä lemmikeille. Vaikka ymmärrän sen kyllä, koska onhan ne lapsiin verrattavia siinä, että ne pitää hoitaa yms. ja rakkaitakin ovat. Mutta silti en ole kissani äiti).

Nyt Iines makaa sohvalla ja yllätys yllätys nukkuu. Jos minä jotain tämän parin päivän aikana opin, niin sen, että tykkään minä siitä kuitenkin loppupeleissä. Lupasin itselleni, että vaikka tuntuukin siltä, että syli on täynnä, kun tyär siinä jo on, että pidän Iinestakin siinä ja annan aikaani sillekin. Otan myös kissanhoito hukeja pois exältä itselleni. Ihmeen nöyrästi hän on kissat hoitanut melkein mukisematta, vaikka minä en ole tikkua niiden eteen nostanut.

Pois en anna kuin vain jos tytär osottautuu allergikoksi tai jotain muuta vastaavaa tapahtuu. Ja silloinkin mielellellään jollekin tutulle, jonka luo pääsee katsomaan.

tiistai 28. syyskuuta 2010

Kaikki lapseni. Elävät ja kuolleet.

Eräs kaverini mainosti Facebookissa TV2'n Inhimillistä tekijää. Siinä oli aiheena enkelivauvat. Ajattelin, että mainostaa, koska asia koskettaa häntä, koska toinen hänen kaksoispojistaan kuoli kohtuun. Itse en uskaltanut katsoa (enkä kerinnytkään, koska olin tyttären pikkuserkun synttäreillä). En ole omasta keskenmenostani yli päässyt. Mutta tänään selvisi, että hän itse oli kyseisessä ohjelmassa haastateltavana.
Se tulee uusintana torstaina ja näkyy YLE areenalla. Nyt on olo, että pitäisi katsoa. Jos ei muusta niin solidaarisuudesta kaveriani kohtaan. Vaikka menetin omani jo 9. viikolla, enkä hänen liikkeitään tuntenut enkä edes sydänääniä kuullut, tuntui se kuin olisi täysaikaisen lapsen menettänyt. Pelottaa, että se vain muistuttaa liikaa omasta menetyksestä, vaikka toisaalta voihan se olla, että sen katsominen olisi jokseenkin terapeuttinen kokemus.

Enkä tiedä voiko ihan "vertailla" meidän tapauksia, koska hän kerkesi jo nimetäkin kaksosensa ja tunsi kummankin liikkeet. Voin vain kuvitella millaista piinaa hänellä viimeiset raskauskuukaudet ovat mahtaneet olla, koska oli vaara, että hän menettää toisenkin lapsistaan.

Toisaalta minä seurasin tarkkaan viikko viikolta lapseni kehitystä enkä olisi malttanut odottaa, että alkaisi liikkeet jo tuntua yms. Ja sitten alkoi veren vuoto ja lopulta seisoin keskellä vessan lattiaa sikiö kädessä (hän "syntyi" käteeni, kun olin pyyhkimässä). Ja siitä seuraamisesta oli se hyöty, että näin, että lapseni oli lopettanut kehittymisen viikko pari aikaisemmin.

torstai 16. syyskuuta 2010

DR Phil ja itse ajetut hiukset

Toissapäivänä sain idea leikata itse omat hiukseni. Silloin en uskaltanut, vaikka ajatus suorastaan jäysi koko illan. Eilen aamusta sama "kuva" pyöri päässä ja pohdinnat miten siihen päästän. Kävin kaverin kanssa uimassa ja hänellekin naureskelin, että olipa melkein vastustamaton kiusaus leikata itse omat hiukset.
Tulen uimasta, otan uimakamppeet ja painun suihkuhuoneeseen, ripustan uimakamppeet saunaan kuivumaan ja ajan hiukseni exän hiustenleikkuukoneella.
Olin melko tyytyväinen lopputulokseen, mutta tänään kun katsoin uusilla silmillä, niin... en... ole... niin... var...ma....

Kuva
(en ole vihainen. Mulla on tuima perusilme)

Jotenkin hellyttävällä tavalla siitä näkee, että ne on itse leikatut. Tai ainakin minua ne hellyttää. :lol: Noh.. Hiukset on uusiutuva luonnonvara.

Viime yönä työstin omia piiloagressioitani.
Olin Dr Phil Dr. Philin paikalla. Joku minun entisistä vieraista oli lähettänyt minulle kirjeen, missä hän vaati anteeksipyyntöä. Minä ohjelman alkumonologissa ilmoitin, etten pyydä anteeksi keltään enkä miltään. Ilmoitin myös etten jaksa sympatiseerata pettäviä aviovaimoja ja -miehiä, kun on elämässä muitakin ongelmia. Sitten sanoin jokaiselle yleisön jäsenelle "Screw you" erikseen.

keskiviikko 8. syyskuuta 2010

Haikumaattinen

Tyttären kummisetä houkkas kirjottamaan laulujen sanoja hälle vaikka miten yritin hänelle toitottaa, että minä en osaa kirjottaa runoja ja vielä vähemmän laulujen sanoja. Vaan kohta minä huomasin istuvani ja kuuntelin melodian pätkiä ja vääntelin huonoa riimiä hänen kanssaan. Jopa innostuin siitä, vaikka ei se teksti mitään hyvää ollut. Riimi vei naista eikä toisin päin.
Eipä siinä.. Hän pyysi sitten, että kirjottasin hänelle jotain valmiiksi ja hän säveltäisi siihen. Mutta sanoin, että en edelleenkään osaa runoja kirjottaa.

Minä päätin ottaa itseäni niskasta kiinni ja alkaa pikku hiljaa kirjottamaan työhakemusta tai pohjaa mitä voi sitten tarpeen vaatiessa muokata. Vanha on korpulla, korppu hukassa ja ei taida missään koneessa olla korppupaikkaa. Ja se ainoa korppupaikallinen kone on rikki.
Aukasin tekstinkäsittelyohjelman ja päähäni pälkähti: kirjoitanpa haikun. Hain netistä haikun kaavan ja kirjoitinpa parit biisin sanaehdokkaan haikun muodossa ja laitoin menemään. Muitakin haikuja alkoi kerääntyä, kun kaikki asiat vaan vääntyy päässä haukuiksi. Riviäkään en ole hakemusta kirjottanut.
Näin. Minä olen mestari keskittymään aina täysin epäolennaiseen. :roll:

Kuka haluaisi palkata tyypin tämän hakemuksen takana?

Avointa paikkaa
hakee ahkera nainen
Liitteenä CV

torstai 26. elokuuta 2010

Tupakka im memoriam

Siitä on jo yli vuosi, kun minä lopetin tupakan polton. Silloin povasin, että alan polttamaan heti, kun tytön pää on maailmassa. Tyttö on puolivuotias ja minä en ole henkosiakaan vetänyt. Raskausaikana himoitsin tupakkaa, mutta nyt olen päässyt jo siihen, että tupakka haisee jo pahalle.
J kävi tytön kanssa kylässä ihmisen luona joka ilmeisesti polttaa sisällä tupakkaa ja vaikkakaan ei ollut alkanut tupakille sisällä heidän siellä ollessa, tuoksahti tytöstä pinttynyt tupakka. Jos tyttö ei olisi ollut niin nukuksissa olisin vienyt suorista pesulle, mutta täytynee se tehdä huomenna heti aamusta.

Suoraan sanottuna en uskonut koskaan tätä päivää näkeväni. Muutama tilaisuus on ollut aloittaa. Pahin oli, kun olin kaverin kanssa baarissa ja siihen tuli sitten kolmas joka poltti sinistä Chesterfieldiä mikä oli minun lempimerkki. Sitä poltettiin vain rahapäivinä, muutoin meni paha sätkätupakki. Hän sanoi, että saa siitä hänen askistaan polttaa, jos haluaa. Kyllä halusin, mutta polttamatta jäi.
Kynnys aloittaa vaan kasvaa mitä pidempään olen tupakitta.

Mutta kyllä minä tupakkaa kaipaan. Tylsinä päivinä olisi niin ihana mennä parvekkeelle ja polttelemaan. varsinkin kun hermot on kireällä tekee niin mieli. Tänään kävelin parvekkeen ohi mistä tuulen mukana tuli hienoinen tupakan tuoksu josta tuli jopa hieman nostalginen olo. Ei sille vain voi mitään, mutta kyllä minä nautin tupakoinnista aikoinaan.

Mutta silti se vaan tuntuu jo niin kaukaiselta ajalta. Vähän kuin lapsuus, että sitä muistelee, mutta ei välttämättä halua elää uudelleen.

lauantai 21. elokuuta 2010

Jälkiviisasta jossittelua

Minä olen silloin tällöin katsonut Neloselta Luokkakokous nimistä ohjelmaa. Siinä joukko jonkun ameriikan high schoolin entisiä oppilaita kerääntyy yhteen Havajille bailaamaan ja käymään läpi vanhoja asioita.
Aika moni halusi yrittää uudelleen vanhojen poika/tyttöystävien kanssa tai lähestyä ihmisiä joita ei kouluaikoina uskaltanut lähestyä. Yksikin oli kymmenen vuotta elämästään miettinyt, että hänen high school aikainen poikaystävä olisi hänelle juuri se sopiva aviomies ja eipä ollut sitten paljoa muita noteerannut. Noh, tämä unelmien poikamies sitten oli high schoolissa pettänyt tätä toisen kanssa ja kyllähän se sitten sielläkin luokkakokouksessa touhusi juuri saman naisen kanssa. Jeps.. Jeps... Kymmenen vuotta piti odottaa, että sama kuvio toistuisi ja vielä samojen ihmisten kanssa.

Jälkiviisaus on kaikista viisauksista ärsyttävintä. Varsinkin, jos ja kun itse siihen sortuu ja jää siihen jossittelun ja kunpa-ajattelun ikävään noidankehään. Kaikilla kun on menneisyydessään asioita mitä katuu tai toivoisi tehneensä toisin. Jos muuta väittää ei ole joko elänyt tai valehtelee. "Ken synnitön on..." Ja niin edespäin.

Sain teiniajan kirjeystävältäni pinkan minun vanhoja yläaste-lukioajan kirjeitä luettavakseni muutama vuosi sitten. Olin kerennyt jo unohtaa, niin kuin suurimman osan muunkin lapsuudestani ja nuoruudestani, mutta yhdessä kirjeessä kerroin miten minulle oli soittanut joku, joka esittäytyi minulle nimellä "Pekka". Luulin, että joku porukka koulusta pitää minua pilkkanaan ja olin sanonut jotain todella ilkeää ja lyönyt luurin korvaan.
Sen jälkeen olin lähtenyt ostoksille ja Halpa-Hallissa minua katsoi oudosti yksi myyjistä ja silloin minulle valkeni, että hänenkin nimensä oli Pekka. Hän oli sen verran minua vanhempi, ettei hän ollut enää koulussa ja näin ollen ei tiennyt mitään koulun oppilaiden nokkimisjärjestyksestä.
Eipä ennen ole hävettänyt niin paljoa kuin silloin. Niin teki mieli mennä ajassa taaksepäin ja ottaa uusiksi koko puhelu.
Mutta eihän se sellainen ole mahdollista. Mieleni teki kysyä soittiko hän juuri ja pyytää anteeksi. Sitäkään en tehnyt. Olin vain niin kuin mitään ei olisi sattunutkaan.

Viime vuonna teimme viime hetken ostoksia lapselle ennen kuin lapsi syntyi lähimmässä Tokmannissa ja sattumalta törmäsin tähän Pekkaan taas. Taas olisi ollut pieni tilaisuus sanoa, että "taisit soittaa minulle joskus monta monituista vuotta sitten ja minä olin olin ilkeä ja löin luurin korvaan. Anteeksi". Mutta sen sijaan välttelin häntä niin paljon kuin mahdollista. Mutta silloin kun jotain yrittää vältellä, niin tämähän tulee joka paikassa vastaan. Niin tämä Pekkakin oli aina jossain hyllyn välissä puuhailemassa, kun yritti kuikkelehtia muka huomaamattomasti. Leikin, etten muka tunne ja hän teki samoin tai hän ei muistanut minua ollenkaan.
Noh, ajankohta oli mahdollisimman huono, kun hän oli töissä. Mutta täytyy sanoa, että kyllä se vähän taas kummittelee, että tiedän hänen olevan töissä lähellä. Enää ei ole edes sitä tekosyytä etten tietäisi missä hän nykyään majailee.

Kirjeessä olin sitten sortunut jossittelemaan, että jos olisin ollut ystävällinen tälle Pekalle ja jatkanut puhelua. Olisi minulla kenties poikaystävä, jolla on työpaikka ja auto. Noh... Sen jossittelun voi hyvällä omallatunnolla raksia pois jossittelulistalta. Toivoisin, etten sorru alkamaan kenenkään kanssa VAIN työpaikan ja auton vuoksi.

Olen minäkin muutamalla "mitä jos" ja "voi kunpa" listalla ainakin joskus ollut. Eräs veljeni ystävä pyysi anteeksi, koska oli minua kouluaikoina lyönyt. Itse en muistanut koko tapausta.
Samainen kaveri kertoi, että hänen ystävänsä häpeää sitä miten hän oli minua koulaikoina kohdellut.
Muuta en koko ihmisestä muista kuin, että hän seurusteli minun pahimman kiusaajani kanssa.
Toinen veljeni kaveri kertoi, että hän oli lapsena ihastunut minuun. Minä luulin, että hän puhui siskostani, koska siskollani on aina ollut muutama ihailija siinä veljessarjassa. Mutta kun tapasin hänet hän toisti tarinansa ja kertoi nähneensä minut kesäleirillä. Siskoni ei tietääkseni ole ollut millään kesäleirillä.
Olisinpa minä tiennyt nuorempana tiennyt, että joku minustakin tykkää. Olisi varmaan vähän ollut parempi mieli.. Tai sitten kyseinen poika olisi saanut saman kyseenalaisen kunnian tulla kohdelluksi samoin kuin Pekka kymmenisen vuotta myöhemmin.. Kuka tietää...

sunnuntai 15. elokuuta 2010

Meillä ryömitään!!

Niin tai tytär ryömii ja "aikuiset" käy kääntelemässä, kun yhtäkkiä sitä vaan huomaa, että joka paikka on täynnä sellaisia paikkoja minne penska ei oikeastaan saisi mennä tai on muuten vaan huonommalla siivouksella ollut. :oops:
Noh.. Itseä niskasta kiinni ja pölyrätti käteen. Samaten miettiä minne kaikki johdot yms. sellaset puskis.

Vaikka minä silloin, kun tyttö oli ihan sylivauva, odotti vaan, että tyttö kasvas, niin nyt on jo ikäväkin sitä aikaa, kun tyttö vaan nukkui ja söi. Toisaalta on myös mukavaa, kun hänen kanssaan voi jo hieman kommunikoidakin. Hän tunnistaa oman nimensäkin ja uteliaana kaikki pitää kokeilla.